8/08/2015

Muistatko kun











Useampi päivä on kulunut pidättäytyessä yksityisten asioitten parissa. Esimerkiksi sen, missä Hong Kongissa saa, tai on mahdollista mennä mustikkaan. Jos nyt olisin sinne menossa mustikkaan. Ei sitä koskaan tiedä. Viikon kuluttua en enää muista minne olen menossa. Olen tutkinut uuden kodin jänniä sokkeloita. Tai komeroiksi niitä kutsuttaneen. Ne ovat virittäneet sekä oman että lapseni mielikuvituksen uudelle taajuudelle, ja saaneet meidät haaveilemaan yksityisistä salaisuuksista ja parvekeviljelmistä. Lapsi rakentaa mielessään poikamiesboksia. Annoin sille jo vanhan jääkaappini ja seuraavaksi on vuorossa kahvinkeitin.

Olen viljelyt myös muistoja. Lukenut sivusilmällä ja uneksinutkin. Nauranut hysteerisesti höperölle "suvulleni". Unohtanut lähes kaiken kuulemani. Raahannut perässäni horinoihini mukautuvaa lasta. Tämä tässä on ensimmäinen kirjoitukseni perheen päiväkirjaan. Eilen päivälleen 32 vuotta sitten. Tämä tässä on ensimmäinen oma kämppäni. Eipäs olekaan. Se onkin tässä. Ei  kyllä ole. Apua, en muista missä se on. No, jokin näistä. Seisomme Malminkadulla ja kerron katsoneeni ulos ikkunasta kun näitä taloja rakennettiin. Tai sitten noita. Lapsi vetää kohti levykauppaa. Muistoilla on aina hintansa. Vuokra oli muistaakseni 280 markkaa. Levyt maksavat vähän vähemmän. Otan kuitin verotukseen.

Lapsi luo samalla omia muistojaan. Istutaan katsomassa merta, juodaan vissyä ja ihaillaan laivoja. Jutellaan pähkähullulle lokinpoikaselle. Katso noita kettinkejä ja veneitä äiti, ja nostureita. Galleriassa lapsi istuu teoksen viereen ja ryhtyy tuijottamaan tyhjää seinää. Näen miten sen mieli vaeltaa tai pitää taukoa. Jään katsomaan lasta ja vakoilen sitä teoksen sisältä. Se katsoo seinää rauhallisena ja ajatuksissaan. Ei kysy milloin mennään, ei tajua, että minä pysähdyn katsomaan sitä. Taide häviää ja häipyy. Luovutan lapsen isälleen satamahotellin edustalla ja nousen lepotuolista. Ikävä riipaisee kun kävelen varjoon. Itkettää melkein. Aurinkoihottuma nousee yöllä. Äiti palaa.

Tänään en ole vielä ehtinyt puhua kenellekään ääneen. Paitsi aamulla Siwan kassalle, joka möi päiväykseltään moitteettoman, mutta sisälmyksiltään käyttökelvottoman kerman. Lyhyt lisäys boikottilistalle: Saatanan Siwa. Muita muistiinpanoja nolla.

Vielä tärkeämpää on, että olen kuunnellut toisten muistoja. Joku aina muistaa jotakin muuta kuin toinen ja yhtäkkiä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja sitten viisikymmentä. Kummityttö on muistoineen meidän aikuisten yläpuolella, eikä juo pussikaljaa puistossa ja pakottaa meidät kävelemään vielä kaksi kilometriä, koska se on terveellistä. Varsinkin meille. Vauvaveli joka juuri täytti neljäkymmentä, on kuusivuotias ja kummityttö kaksikymmentäkolme. Ehkä. En aio koskaan esitellä kummityttöäni kenellekään miehelle. Eikä tarvitse, sillä vauvaveljen mukaan sukuvika ja -rasite, on meidän suvun naisten viehtymys itseämme nuorempiin miehiin. Mutisen vastalauseita. Ja ettei kahdenkymmenen vuoden kuluttua ole mitään väliä, minkä ikäinen on kummityttö ja kummitytön mies. Se on silloin jo varmasti täysi-ikäinen. Kummityttö miettii, miksi eno on niin kiva. Ja miksi sen kanssa on aina niin kiva hengailla. Eihän me koskaan hengailla, mutta nyt hengaillaan. Enon elämänilon palauttanut nainen, jonka tapaan ensimmäistä kertaa, sanoo että koska se on supersexy.

Tykkään naisesta heti. Puhumme makkarasta ja pekonista ja makkarasta ja makkaroista ja pekoneista ja suolasta ja italialaisesta makkarasta ja salamista ja juustosta ja ahdamme sisuksiimme valkohomejuustoa ja tryffeliä ja makkaraa ja manchegoa. Meillä on yhteinen kieli. Ja hyvä maku molemmilla.

Aurinkokylpyjä, villasukkia, varvasfetissistä nauttiva koira, kirsikoita, murukahvia ja mitä parhainta Kaffecentralin kävelykahvia, jonka voittamaton hinta ja laatu, saavat tuskankyyneleet valumaan silmistä ja sielun kuolaamaan. Itkettää ajatuskin siitä, että pitäisi tyytyä johonkin muuhun. Saumattoman onnellista olla näin.

Herään aamulla ja menen nukkumaan. Tuhoan ensimmäisen kahvini paskalla kermalla ja kiroan Siwan. Nukun lisää. Mitä sitä tänään tekisi, muuta kuin olisi onnellinen. Tekee mieli punaviiniä. Punaviiniä ja pimeyttä. Leivon herkkutattia lihapulliin. Kohta taas herään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...