9/12/2015

Kaikki on oma syy


Herään aamulla puoli seitsemältä imurointiin. Mikä näitä nykyajan koneenkasvattamia teinejä oikein vaivaa? Kissa kiipeää peittoni alle ja on jäntevän pelokas. Ikkunassa on kärpänen. Kahvi kiehuu. Minä olen.

Ai niin. Me emme tule koskaan olemaan suhteessa tai parisuhteessa. Te naiset aina sitä ja tätä ja blaa blaa blaa. Ja te miehet, puhutte suoraan heti kun teidät on naulattu seinään ja teille on sanottu viisitoista kertaa, että sano se nyt tai kuolet. En tiedä missä se ihailemani ihminen ja ihmisyys ovat. Jossakin toisaalla, oletan.  Sano nyt suoraan, äläkä kiemurtele. Ja se sanoo, ja sitä vituttaa ja sitten se taas katoaa, kävelee pois. Te miehet olette aina.

Elämäm koulussa ei taida olla välituntivalvontaa. Kokeilen miltä tuntuu olla koulukiusattu kynnysmatto. Nämä miehet tosiaan takovat minua syvemmälle. Ja kun itken kun en enää muuta osaa, ne katsovat sen verran perään, etttä löytävät vielä yhden puhtaan kohdan joka tuhria. Itsekin hakatut miehet. Ei ne tiedä miten minulla on pyyhitty lattiaa ja miten paljon päätäni on särkenyt. Teen tämän ihan itse. Niistä on hauskaa kun perjantai-illan ratoksi löytyy kerrankin suojaton ja helppo uhri. Tässä ei tarvita maksullisia taivaskanavia eikä tositeeveetä. Rakastatko sinä tuota? Tuletko sinä? En tule. Jos tämä olisi oikea koulu ja valtion tukema, olisi joku korsto jo tullut väliin ja puhaltanut pelin poikki. Tosin minä en tarvitse erätaukoja.

Miltä nyt aamulla tuntuu olla koulukiusattu imbesilli? Kynnysmattous kutittaa niskaa. Kaikki on oma syy. Tämä ei ole työpaikkahaastattelu, mutta silti minulta kysytään, miksi puhun jollekin ja jollekin toiselle en? En edes tiedä kenestä puhutaan, mutta minun on syy ja seuraus ja valtakunta ja vastaan tunnollisesti. En tiedä mistä te puhutte.

Muusa sanoo että ainakin olen tuottoisa. Puhumme muusuudesta ja oppimisesta ja rakkaudesta ja. Minä kirjoitan Muusalle ja sitten kirjoitan jollekin muulle. Nyt en kirjoita Johnny Deppille. En usko että se tuntee kirjaimia. Voihan se osata aakkoset, muttei tiedä mitä niillä. Katson kun Vuori puhuu Muusalle ja katson kun Muusa puhuu Vuorelle. Tämäkin itkettää. On hyvä, että on olemassa jotakin pysyvää, sellaista jota en voi ajaa pois. Vaikka menisin Uruguaihin kymmeneksi vuodeksi, olisi Muusa aina. Muusa on niin dramaattinen. Hyvä niin. Terveisiä Montevideosta. Täällä on kaikki ollut kääntymäisillään joksikin muuksi, mutta nyt tulen takaisin ja alan lakkaamatta kirjoittaa horoskooppeja.

Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu osattomuus ja yksinäisyys. Ja se, kun ei jaksa syyttää ketään, eikä tarvitsekaan. Se tuntuu yllättävän hyvältä. Joskus. Pieninä hetkinä. Tutulta. Kun on saanut selville. Kaivan tapetun rakkauskirjeen paperinkeräyksestä ja luen sen. Hymyilen. Joku on rakastanut minua joskus niin paljon, että sitä on sattunut. Sattuuhan sitä. Laitan sen takaisin roskiin. Vittuilen universumille.

On hyvää ja yllättävää tajuta, miltä eläminen tuntuu. Ja epätoivo. Ja haaveet. Oleminen. Katson parvekkeella tupakoivaa naista. Se on ehkä kuollut. Se katsoo puita. Koivun lehdistä osa on keltaisia ja osa on vihreitä. Voiko sen suoremmin sanoa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...