Kuumeongelma

Yves Bonnefoy, kokoelmassa Douve puhuu, Otava, 2002

Kehoni reagoi mieleni mukaan. Flunssa on helpottamaisillaan, mutta se saatanan paska rauhanen on tulehtunut. Olen kuumeessa. Ei ole varaa mennä aina lääkäriin ja sairaalaan. Saati lääkkeisiin. Alan yskiä. Vetää suonta. Oksettaa. En vaan mene. En tee mitään. En enää halua.

Ei koskaan enää. Menen nyt sinne bunkkeriin. Lähetys on loppu.

En jaksa silittää itseäni. En jaksa olla näin näkyvästi vajaa. Jännä, kuinka ruumiini tosiaankin mätänee. Käykö muille samalla tavalla? Ruumiini on kyllästynyt elämään minussa. Se haluaa pois. Se mätänee kun ei muuta voi.

Sanovat että muuta Iisalmeen. Sanon että kaikki muuttuu vain pahemmaksi niin. Toisaalta miksi muuttuisi. Tai miten voisi. Eihän tässä ole muuta ongelmaa kuin minä. Tänne on kuulemma muuttanut joku joka osaa maalata. Tuhahdan, ettei se riitä. Työkaverini mielestä se ei ole miinuskaan. Miehet ovat vain logistiikkaongelma sen mielestä. Se hiihittää, ettei se oikeastaan tiedä mitään, kun itse on aina joutunut tai ajautunut parisuhteeseen. Tekemättä yhtään mitään. Minuakin naurattaa, koska se on niin epäreilua. Sanon että tässä iässä vähän kaikilla on jo tämänsä. Minun tämäni on vain vähän vammainen ja yhteensopimaton. Enkä minä oikeastaan puhu mistään parisuhteesta vaan ihmisenä olemisesta. En koskaan pääse edes siihen ajautumisvaiheeseen, eivätkä asiat tapahdu minulle ihan vahingossa ja huomaamatta. Vaikka tapahtuisivatkin, olen se ikuinen sisar tai äiti. Tai melkein ihan kiva, mutta vähän luonnonkatastrofi. Hyvin väsynyt luonnonkatastrofi.

Menen yöllä ajatuksissani junan alle. En tietenkään oikeasti mene. Joku on kirjoittanut tästä artikkelin. Katson kun pääni leikkaantuu irti. Se lohduttaa. Tarkka kuoleman kuvittelu vapauttaa elämään. Tämä on artikkelitietoa.

Yön itkun jälkeen puhun kaikille talon eläimille. Ruokin ja silitän. Aamusumu on niin raskas, että se painuu vetenä alas. Ihmiset ovat menneet. Teen itselleni aamiaisen vuoteeseen. Tarpeeksi kahvia ja yksi särkylääke. Nautin rakkaudenosoituksen, sen että täällä on aina minua varten kermaa. Kosketan sumua.

Kotimatkalla ajattelen kolme kertaa, että tässä voisi jäädä mukavasti junan alle. Taivas on ihan helvetin kaunis. Leiskuva ja mustelmilla. Ei ole mitään, mitä tarvitsisi odottaa. Kuume nousee vähän lisää. Käveleminen sattuu. Väistän vastaan tuulevia lehtiä. Olen säikky ja valun mätää. Nauran hiljaa. On ilmiselvää, millainen mielipuoli se ihminen on, joka edes vahingossa ajautuu lähelleni.