Tiskaan ja niistän. Etsin aurinkolaseja ja kirjoitan aurinkolajeja. Olkoon niin. Nukun kuumetta pois. Menen vessaan itkemään, ettei lapsi kuule eikä näe. Lämmitän sille lounasta. Se virnuilee. Ei ehkä uskalla kysyä. Menen uudestaaan vessaan itkemään. Aurinkolasit ovat samassa korissa tomaattien kanssa. Aion hankkiutua eroon näistä koreista. Aion hankkiutua eroon näistä aurinkolaseista. Uusien päälle astuin. Vanhat ovat vinossa ja hilseilevät, mutta eivät mene rikki. Minäkin olen vinossa. On helpompi itkeä ja kävellä eteenpäin, kuin selittää ja itkeä vain enemmän. Ja mistään laseista ei ole hyötyä. Paitsi juomalaseista. Täytyy muistaa juoda vettä, ettei tule nestehukka.
Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Universumi pani meitä molempia 6-0. 16-0. Päädyn tämäntapaiseen Muusan kanssa. Omahyväisessä elonkorjuuonnessamme emme huomanneet, kuinka universumi levitti lahjansa eteemme. Toi lämpimäiset tarjottimella ja hipsi maailmankaikkeuden takahuoneeseen hihittelemään. Että vitun tollot, avatkaa jo silmänne. Tekee mieli laittaa silmät kiinni.
No, minä olen ansassa. Tämä on ehkä kaivo. Ainakin päässäni kaikuu. Suurin muutos elämässäni on itkun palaaminen ja se, että pidän puhelimessa ääntä päällä, ensimmäistä kertaa noin puoleentoista vuoteen. Reiluun. Orjan hommia.
Täysin vieraitten ihmisten pahat teot vaikuttavat toisten täysin vieraitten ihmisten elämään. Yllättävällä tavalla. Minä olen yksi niistä toisista täysin vieraista ihmisistä. Tänään olen päättänyt sekä rakastaa kaikkia että vihata. Jos vain osaan päättää kumpaa. Sillä ei taida olla väliä. Mitään muuta en uskalla edes ajatella tai nimetä, sillä vieraitten ihmisten komeroista löytyy luurankoja vaikka muille jakaa. En tarvitse yhtään sellaista tänne komuamaan. Olen menossa tappamaan täysin vieraan ihmisen vain siksi, että sen jättämät luurankovanat haittaavat nyt minunkin elämääni.
Myöhemmin päätän säästää sen tyypin. Naurattaa kun sanoin Johnny Deppille, että emmehän me mitään menetä. Nyt universumi istuu tässä mun vieressä ja alleviivaa punaisella tussilla kaiken minkä menetän. Mielenrauha on ensimmäisenä listalla. Se on hiljaa ja hyräilee samalla. Keskittyy työhönsä tunnollisesti. Haluaisin että se säästäisi minut, mutta ei se säästä. Sanon etten välitä. En enää välitä. Tämä on viimeinen kerta. Anna mennä vaan. Mut on tapettu niin pieneksi, ettei ole enää mistä ottaa.
Alan tehdä omaa listaani siitä, mitä elämässä voisi olla ja jota ei aina tarvitsisi menettää. Missä on armo ja rakkaus. Anteeksianto, uskallus ja inhimillisyys? Ja se, että saisi rauhassa tulla vastaan. Viallisena ja pehmeänä ja arkana ja ihmisenä. Ei ketään saa teloittaa yhden epämääräisen kauhunhetken vuoksi. Universumi ei ole kuullut armosta tai muustakaan, mutta teloittaminen on sille tuttu sana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti