Emme ole yhtä kaikki, mutta yhtä kaikki, ihmisiä.
Katson kuuta, sitten yskin, sitten nukun, uneksin ja maleksin vuoteessani. Unessa joku on vieressäni ja herään useasti ennen aamua kiusalliseen läheisyyden tunteeseen ja toisen ihmisen tuoksuun. Saattaa olla, että minuun on tarttunut ihmisen hajujälki tuolta jostakin. Saippuaa, hikeä ja partavettä.
Koska haistan, on niistämisen aika ohi. Väsymys on pysyvästi kerääntynyt laidoilleni ja pinttynyt. Sitä ei poista edes partavedetön lepo. Dementia on tullut jäädäkseen.
Tekee mieli hirveästi vorschmackia ja kävelen hitaasti ravintolaan. Selkäpuolellani, menosuuntaan vasemmalla, on jokin pistokohta, sydämen alapuolella, sydämeni alapuolella. Tarkkailen sitä ja astun ja huokaan, kyllä se siellä on. Vorschmackravintola on ummeessa. Kävelen Nimettömän kanssa seuraavaan ja saan suolatun avokadosalaatin. Rakastan suolaa. Rakastan avokadoa.
Ja puhetta. Puheeni alkaa olla lopussa, angstinikin alkaa. Saan luovuttaa niin paljon kuin haluan ja jaksan. Ei minusta tämän kummempaa ja vammattomampaa enää tule. Puhumme puheestani. Siitä onko se ehkä jollakin tapaa ylimielistä, arvottavaa, rumaa ja räikeää. Nimettömän mielestä kieleni on vielä selkeän puolella. Ja vain kerran hän muistaa saaneensa luun kurkkuun jostakin sanomastani. Mutta ei enää muista mitä sanoin. Tunteen muistaa. Puhumme sanattomuudesta ja lukoista, muistamattomuudesta ja muistoista, luottamuksesta kehon kykyyn muistaa ja ihmisen pelottavasta taidosta rakentaa tunteistaan uskottava kertomus ja tarina. Alku ja loppu, ymmärryksellä ja hyväksynnällä silattu todellinen sepite kaikesta.
Elokuvista ja kirjoista. Jatkamme Tollesta ja Coelhosta. Kuinka ne pitäisi kriminalisoida. Lisään listalle Bergmanin. Jos jokin fiktiivinen on vaikuttanut elämääni musertavan pahalla tavalla, se on Bergman. Sellainen luovuus on rikos ihmisyyttäni kohtaan. Ikuinen ja kenties tunnistamaton osa vammaani. Puhumme lisää miehistä. Miksi minulle läheisissä miehissä on niin paljon naista? Kysyn. Miksi minulle läheisimmät miehet ovat ihmisiä? Miksi minulle ei ole ketään? Ja nyt pystyn puhumaan tästä jo itkemättä vuolaasti.
Kysyyköhän Nimetön vielä senkin, kuinka tarpeettomuuteni oikein näyttäytyy? Se onkin kova pala, koska en tartu siihen. Mitä olen itse ajatellut haluavani ja toivovani ja onko tapanani syytellä muita? Tapanani on syytellä itseäni, ruoskia ja kiduttaa itseni hengiltä ja ampua päähän.Vai onko sittenkään? Pitäsikö minua tappaa vielä vähän enemmän? Toivon että olisin jollekin tärkeä. Joku tarvitsisi minua. Ja minäkin saisin tarvita. Ja että rakastaisin. Ja se mies olisi hauska ja menisi omia teitään ja tulisi aina joskus takaisin ja toisi mukanaan ainakin kahvia. Ja saisin hyviä orgasmeja. Ja se tulisi minua vastaan asemalle. Nimetön kysyy, että linja-autoasemalleko? Hyvähän näitä on tarkentaa. Saisi tulla mille tahansa asemalle vastaan, mutta yleensä ajattelen tätä rautatieasemalla tiistaisin palatessani kotiin. Sanon, että tällainen naurettava haave on aika vaarallinen, sillä olen erityisen tottunut saapumaan asemalle, jolla kukaan ei ole vastassa. Usein joku on jotain toista vastassa. Tämä on pinttymä. Kipeyden lisäksi se luo myös toivoa. Tosin kerran aloin itkeä sitä olemattomuutta. Minut tuntien, se on oikeastaan hauskaa. Kerron Pilvistä ja itsestäni. Kuinka olemme olleet toisiamme vastassa. Milloin jallukaakaota termarissa, milloin punaviiniä karnevaalimukissa.
Levittelemme auki lapsuuden traumat, sukupolvien ja -puolien näkymättömät teot ja totuudet. Sen verenperinnön, mikä meissä virtaa huomaamattamme. Katsomme ihmisiä. Miehiä. Puhumme niille ja niiden kanssa. Että olettepa te kauniita ja komeita. Mikä on se haava, jota itse tilkitsen ampumalla kuulan kallooni kerta toisensa jälkeen. Mikä on se mittamattoman laaja rakkaudettomuus ja kasvava huonous, jonka puolesta jaksan elää ja liputtaa.
Minussa asuu sisäänrakennettu epäluulo, ihmisviha, pelko ja häpeä. Todellisuudessa kukaan ei voi haluta minulle hyvää. Silti minulla riittää pieniä itserakkauden ja armon hetkiä. Joskus muillekin kuin itselleni. Murustelen rakkauttani sinne tänne. Ei kaipaus saisi olla itseinhoa ja häpeää, syvenevää kyvyttömyyttä ihmisyyteen, eikä rakkaus saisi olla musta aukko ja taakka ja hellittämätön kuolemanvimma. On valtavan suloista, että ihmisellä tai minulla on säilynyt kyky rakastua. Se vammauttaa silti ja viimeistään sitten kun ei enää jaksa pinnistellä, etsiä eikä löytää, saa olla itselleen armollinen. Ja muistaa mitä on pakkorakkaus. Se vain on. Sen kanssa ei voi taistella, eikä se koskaan voi vahingoittaa.
Tapaan miehen, joka lupaa kaiken. Aamulla vuoteeseen kahvin ja orgasmit, makkarakeitot ja mitä tahansa mitä keksin toivoa. Rakkaudesta ei puhuta. Mietin miten se kehtaa. Jos vain nyt lähdet mukaani, niin huolehdin sinusta. Se on Johnny Deppin kaveri. Se tietää, että olen tekojäätä, itkuinen ja pumpulia. Jään oikein kuuntelemaan ja katselemaan tätä lupauksen aaltoa. Mitä haavaa tässä hoidetaan? Minun täytyy saada pitäviä todisteita, mitä ja miten ihminen kaipuussaan lupaa ja vannoo. Ja miten mies on toiselle ystävä. Annan miehen kiemurrella ja ajattelen, että tämä on matelijoiden planeetta. Vasta sitten kävelen pois. Tunnen vain vähän myötätuntoa ihmistä kohtaan.
Rakkauteni kulkee seinän viertä ja kusee housuunsa. Sellainen raukkis se on. Mutta ihan kelpoa käyttistä elämälle. Arkitodellisuus on kärpänen, jota kissa ei saa kiinni, enkä minäkään. Kissa kehrää ja maukuu ja minulla vetää suonta jalasta. Makaan itseni näännyksiin. Kohta on taas nälkä, enkä jaksa kävellä kauppaan.
Ajattelen että jos tulisit, olisin kuin et olisikaan. Pakosti. Hengitän ja juon paljon vettä. Olen vähään nääntynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti