Puolusta, pelasta, armahda

Kun lapsi lähtee, on helpompi ajatella rauhassa kuolemaa. Miten se varmalla kädellä viiltelee pois kaiken kivun. Tule minua lähelle kuoleman autuus ja pelasta. Tämän kerran. En meinaa jaksaa. Puolusta, pelasta, armahda. Ota minut syliin ja silitä maailma pois. Pyhä Kuolema armahda meitä.

Olen unohtanut Jumalan ja rukouksen. Se taitaa mennä sittenkin niin, että Pyhä Kuolematon, armahda meitä. Korjaan itseäni ortodoksisella liturgialla. En korjaannu. Yritän silittää itse itseäni, enkä korjaannu. Auta jo. Käteni on vuoroin kylmä ja kuuma, se on väsynyt, leikattu, kipuileva ja pehmeän karhea. Epäterveen täynnä rakkautta, jolle ei löydy mitään purkautumistietä. Se mätänee käsiini. Silti jaksan pyytää apua. Annan sanojen olla levällään ja hahmottomia. Ne pelastavat minua kirjain kerrallaan. Autuaita ovat aakkoset, sillä ne eivät tiedä mitä tekevät.

Kuka sanoi minulle unessani, että ihosi on pehmeintä mitä tiedän? On aina ollut. Ei kukaan ole voinut sanoa niin tässä elävien elämässä. Hetken aikaa on elämällä kuristusote kuolemasta, mutta paini jatkuu. Erätauot, stadionit ja luolat täyttyvät hengityksistä, tuhansista sisään ja ulos liikkuvista hyvän tahdon eleistä. Kukaan ei ole yksin. Yhden hyvä tahto ja henkäys on toisen myrkkykaasu.

Varjoni on nyt seinää vasten. Se kahdentuu ja näen sen hengityksen liikkeen. Auta minua nyt, kun olen vielä näkyvissä. Ota pois kaikki osattomuus ja rakkaudettomuus. Katson illalla Johnny Deppin silmiin ja tervehdin. Saatan melkein hymyillä. Eikä se tunnu missään. Kaikki on yhä paikallaan. Kukaan ei saa kuolla, ennen kuin ehdin hengityksestäni ulos. Jos et ymmärrä hyvän päälle, niin katso nyt, minä olen paha. Katso nämä kohdat minussa, etkö näe kuinka ne ovat valmiiksi alleviivatut. Voit lukea vain tärkeimmät kohdat, kaikki on valmista. Anteeksi silti tämä mädän lemu. Anteeksi, että olen olemassa. Anteeksi että tunnen sinut. Olen niin arka ja rikki, ettei veri uskalla ulos haavasta.

Tiedän odottaa ei mitään. En tee mitään kaikella tällä ei millään. Minulla on sitä määrättömästi. Voin pyytää ja jakaa loputtomiin. Kunnes kuolen. Ei auta. Kukaan ei vie sitä pois ja se lisääntyy yksineuvoisesti. Se hengittää.

En halua olla elossa, mutta istun parvekkeella valohoidossa. Ajattelen ettei aurinko halua minulle mitään pahaa, mutta onhan se tappanut ennenkin. Tarvitsisinkohan tähän oikeasti jotakin apua? Jonkin aivoja syövyttävän kemikaalin vaikka. Enhän minä nytkään ehdi tuntea mitään, kun kaikki hyökyy yhtenä saatanallisena möykkynä. Herkuttelen ajatuksella siitä, kuinka ne autuaat jotka minua tuolla jossakin aktiivisesti vihaavat, saavat nyt masunsa täyteen orgasmipullaa, säädyllisen voitonmarssinsa, oikeudenmukaisuutensa ja rauhansa. Hyvä voittaa pahan. Minä olen paha ja minut on totisesti voitettu. Antakaa minullekin vähän pullaa? Annan kaikille anteeksi, kun en jaksa muuta. Kun en ymmärrä mitään. Ei mitään laajentaa reviiriään.

Olenko minä itse houkutellut tämän vihan luokseni. Kykenisinkö oikeasti viettelemään jotakin näin valtavaa. Loppumattomiin lisääntyvä, ei minkään kokoinen jättiläinen. Kosketan poskeani, itken missä sattuu, kadulla ja kellarissa, puhelimessa ja parvekkeella. Yritän vihata itseäni niin paljon, että osaisin ja uskaltaisin kuolla. Säädyttömästi ja levällään. Kukaan ei pidä minusta kiinni. Kukaan ei kiinnity.

Autuaita ovat murheelliset, he saavat lohdutuksen. Autuaita ne jotka toisia armahtavat. Autuaita ovat ne joilla ei ole mitään. Huvittaako minua ihan oikeesti olla näin autuas?