10/07/2015

Bergman ja villasukka

Sirkus

Bergman pääsi taas livahtamaan elämääni kuin salaa. Bergman ja villasukka. Vaarallinen kombo ja samalla niin lohduttava. Viimeiset kaksi vuorokautta ovat olleet ylipitkiä ja väsähtäneitä. Vaikka välissä on ainakin yksi onnistumisen tunne. Sen tekivät tietenkin lapset. Ne viattomat ja puhtaat. Reilu kahden vuoden uurastus perusasioiden äärellä (pese pensseli, pidä värit puhtaana, vaihda vesi, valitse oikein paperi, usko mua) muuttuivat yhden illan aikana värinsekoittamisen sirkukseksi, jossa turkoosikin puhkesi kukkimaan. Kaikki epävarmuus oli poissa ja lainatut lapseni puhuivat asiantuntevasti viridianin viileydestä. Minä vain kehräsin siinä ympärillä.

Maanantaina jännittyi jousi. Yleensä pienillä asioilla on se suurin merkitys. Jokin kohtaaminen pitkästä aikaa. Itkumuuri vettyy. Minähän lopetin sen itkemisen jo, mutta se tuli takaisin. Ja hyvä että tuli. Ilman sitä olisin kuivahtanut sikiöasentoon ja päätynyt jonnekin suljetulle kuolleiden lehtien osastolle. No en tietenkään, kunhan puhun. Kirjoitan.

En ole alakuloinen. En ole masentunut. En ehkä edes rakastunut. Minulla on selitys valmiina, hapuileva selitys valmiina sillekin, mitä tapahtui Johnny Deppille, mutta ei voimia sen muotoilemiseksi ymmärrettäväksi lauseeksi. Ehkä kerron sen joskus hänelle itselleen. Koska minua ei nyt tavallaan ole, ei ole tavallaan Johnny Deppiäkään, saati sitten ketään muita. Maailma palaa. Niin on ennustettu. Tänään tulee maailmanloppu. Taas. Toistaiseksi on näkynyt vain revontulia. Laitoin verhot kiinni.

Olen vähän irti itsestäni, sumea sotaveteraani ja ulkopuolinen. Eikä ole paljoa kiinnostusta enää kiinnittyäkään itseeni. Veteraanin osaa on tarjottu minulle ennenkin, mutta olen kieltäytynyt olemasta. Alan kuitenkin ymmärtää, mistä johtuu mätänemiseni ja erimittaiset muistinmenetykset. Uutena listalla ovat hallitsemattomat itkunpuuskat, siitä puolen minuutin kuluttua kumpuava nauru, koska onhan tää aika absurdia kaikkineen. Hikinen hysteria. Pysähtyminen kesken lähikauppamatkan, kun en enää tiedäkään missä olen. Ja vainoharhaisuus, silkka luottamuspula yleensäkin kaikkeen ihmislihajalosteena elävään ympärilläni. Pelko. Unettomuus. Herääminen puolen tunnin välein. Mitä näitä nyt on. Ja se rakkaus. Puhuin tästä kaikesta jo lapselle. Varmuuden vuoksi. Surusta, vihasta, kiusaamisesta, juoruista, ihmisen hulluudesta. On pakko puhua. Vainoharhani kattaa jo mahdollisen lapseeni kohdistuvan häirinnän.

Lapsi sanoo, että olen ihan tavallinen ja se on totta. Pakkohalataan. Teinejä on muutoin niin vaikea. Tiedän silti ainakin yhden ihmisen, joka tarvitsee (pitkää laitos-)hoitoa oireiluni takia. Jos saan pääni tarpeeksi huonoon kuntoon ja työkyvyttömyyteni kohdalleen, on mahdollista toivoa vankeinhoitolaitosta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...