Puhuttelu

Tekokuu kävi pitämässä minulle puhuttelun. Pitkästä aikaa. Minun pitää kuulemma lopettaa ajatteleminen. Voi olla, että se peilaili vain itseään, sillä se ei vaikuta lopettaneen ajattelua, vaikka hyvää se tekisi sillekin. Yritän olla ajattelematta sitä. Voi olla, että se tarkoitti sitäkin, että on lopetettava sen ajatteleminen, mitä muut minusta ajattelevat. En hennonnut kertoa, että se ei muutenkaan ole päällimmäisenä ajatuksissani. Seuraavaksi se kysyi, että ajattelenko minä, että se on hullu. Sanoin etten ajattele. Ikinä semmoista. Menin ihan sekaisin siitä, että mitä tässä nyt pitäisi ajatella tästä ajattelemisesta. Ja ajateltiin yhdessä siihen päälle kaikkea.

Luulen, että ajatteleminen on ihan hyvä juttu, koska minulle jäi virkeä olo. Se saattaa johtua kaikesta kahvista ja vesisateestakin. Ja siitä, että Tekokuu vittuili ja haukkui minut lyttyyn ja pussasi päälle. Sietämätön paskiainen. Muistin miten pehmeä se on ja millainen ketku. Onneksi sen voi sanoa sille ääneen. Se haukkui kirjoituksenikin. Ettei sitä voi edes lukea kukaan muu kuin minä itse. Pitäisikö sillä olla mitään väliä? Kaikkea sekin ajattelee. En muista yhtään naista, joka olisi kertonut minulle mitä ja miten minun tulisi kirjoittaa, mutta muistan monta miestä, jotka ovat antaneet tarkkoja ohjeita. Että kirjoita puutarhanhoidosta. Kirjoita sadomasokismista. Kirjoita panemisesta. Lopeta kirjoittaminen.

Joskus ei voi pysytellä ihmisenä, kun joutuu puolustamaan puolueettomuuttaan näissä miehuuskokeissa. Minulle kasvaa varmaan kohta muna. Otsaan tai suuhun, sama se. Nämä sateiset päivät ovat tehneet minusta vähän kirkkaamman ja jostain syystä olen viime päivinä kohdannut juuri ne ihmiset, joita minun pitikin kohdata. Rakkaat runoilijat, kirjakerhon imettäväiset, koti-isät ja tohtorit. Jopa pesuaineenkatkuinen Johnny Depp teki minusta iloisen. On hyvä haistaa ja haastaa riippuvuutensa. Ja kaikki ne joiden kanssa olen puhunut, ovat juuri niitä, jotka myös ajattelevat. Olkoon liha heikko ja ihminen vajaa. Ainakin olen uiskennellut syvissä vesissä. Minut on ruokittu ja ronkittu ja rakastettu. Olen ansiokas, kaikkein ansiokkain, juuri minuna.

Olen kuin huomaamatta saanut rajani taas paremmin näkyviksi. Kaikki tapahtuu huolella. Sivallan nopeasti ja napakasti, suorastaan täsmällisesti, ylimääräisen ihmislihasaastan läheltäni. On niitä, joilta siedän kaikenlaista ja niitä, joilta en siedä edes metrin päässä minusta seisomista. Niin se vaan menee. Eikä sillä ole mitään väliä. Paitsi jos se väli on alle metrin tai objekti on alkoholisoitunut. Vaikka sillä ei ole mitään väliä, niin voin silti estää sen pääsemisen iholleni. Silti enimmäkseen rakastan. Välinpitämättömästi ja rajattomasti. Tarkkarajaisesti. Ja vihaan.

Ei sitä tarvitse tajuta. Tuntea vain.