Joku on tehnyt töitä puolestani. Kiitän. En oikein ehdi perille. Perille sinne missä milloinkin tulee olla. Olen siellä kuitenkin. Alan siivota ja järjestää, kunnes ystävällinen kollegani sanoo, että häivy täältä, hus, ala mennä jo. Menen saunaan. Pariterapiaa. Kaksi alastonta naista, kaikki elämä on tässä juuri nyt. Sitten se siirtyy iholle, puhdistaa kynnenaluset, hiukset ja varpaanvälit. Vesi on elämän välikappale. Makaronilaatikkokin on.
Vaikeita asioita ja vaikeita asentoja. Mainitsiko joku sanan kahvi? Seuraavana päivänä istumme kollegan kanssa pöydillä ja notkumme. Päiväkahvia ja keksejä. Pitää tilata mustaa akryyliväriä. Kollega on löytänyt minulle uuden miehen. Taas. Saan aina lyhyen kuvauksen, joka sisältää elämänkerran muutamalla lauseella ja parran ja silmälasit ja hipsteriysasteen ja mitä nyt milloinkin. Näistä raporteista tulee niin hyvä mieli, etten hetkeen tarvitse ketään, vaikka mieslöytöjen todellinen tarkoitus onkin saada minut muuttamaan Iisalmeen. Minulla ei tietääkseni ole varsinaista puutostilaa, mutta minulla on väsymys, laiskuus ja loppumaton epäusko ihmiseen. Todellisuuden todellisuudessa niitä miehiä ja naisiakin, on niin paljon, että joudun karsimaan vesuri kourassa, jotta jaksan pinnistellä itsessäni kiinni ja väsytettyä kauhun ja epäluulon. Kyllä minä ne rakkaimmat tunnistan. Jopa pimeässä. En vaan oikein uskalla olla olemassa.
Palaan kotiin. En minä ole menossa mihinkään. Myöhästyn junasta tahallani. Ei ole kiire olla yksin.
Yhtä ovat nälkä ja kylläisyys. Istun Nepalissa ja juon kahvia. Kahvin päälle sovitan neuletta ja nahkatakkia. Neuleiden ja lounaiden sekaan sovitan sanojani. Naiseni kuuntelee tiedottomuuttani ja epävarmuuttani. Onko tämä minulle hyvä näin? On ja ei. Sosiaalinen oleminen uuvuttaa. Uupuminen itkettää. Muumioidun moneksi tunniksi, enkä saa tapettua villakoiria. Ei tarvitse. Valitsen musiikkia, valitsen harmaata. Makaan lattialla vatsallani, saan otteen maasta. Yläkerran naapuri laulaa joka päivä. Hymyilen sille joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti