Suojeluskunta

Luulin olevani kännissä tai krapulassa, mutta olinkin kuumeessa. Aika sinnillä tuli vedettyä viimeisintä pyhäpäivää pulkkaan. Onneksi kostea ja täytekakkuinen viikonloppu veti rajan vasta sunnuntain iltapäivään. Meillä oli rakkaan naiseni kanssa perinteiset lauantaietkot. Ne on sellaiset, että aika usein syödään herkkuja ja mä laitan tukan huonosti. Ja huulipunaa. Joskus tukkaan ja seiniinkin. Joskus föönataan alusvaatteet kuiviksi ennen lähtöä.

Oli vähän vaikea lähtö. Mietittiin kaikkia vaihtoehtoja. Kun oli lupauduttu sinne ja tänne ja teki mieli vaan jäädä tänne. Pohdimme sellaista musakoodistoa päiville. Että tänään oli päivällä ihan Ville Ahonen olo, mutta sitten se onneksi vaihtui Ville Leinoseksi vaikka oli jo lähes Topi Sorsakoski. Olemme yhtä mieltä siitä, että pahin mitä ikinä voi olla, on Ville Ahonen. Se on lähes sama kuin itsemurha. Marras- ja joulukuussahan siitä ei saa edes puhua ääneen, mutta nyt kun valo välillä jo viiltelee iiristä, niin voi kuiskata hiljaa ääneen sen todeksi. Jollekin joka ymmärtää. En olisi halunnut poistua kodin hämärästä  ollenkaan. Oli vähän sellainen tunne, ettei tästä oikein mitään hyvää, jos ei nyt katastrofiakaan.

Onneksi psyykkasimme toisemme ensin sinne minne pitikin, sillä se oli täynnä syntymäpäiväkakkuja ja tyttöjä. Mulla menisi vuosisata oppia tuottamaan sellaista mömmöirstauden määrää. Söin sitä vuosisadaksi varastoon. Tai niitä. Saavutin jonkinlaisen sokerikooman. Siinä tilassa ei kovin paljolla ole mitään väliä. Omilla puolittaisen ikävän ja kiusaantumisen ja alakulon tunteilla.

Kävelimme kavereiden kanssa kaupunkiin. Mietimme matkalla, kuinka mukavaa onkaan olla samanhenkisten ihmisten seurassa. Ja sitä, millaisia kysymyksiä ihmiset pahimmillaan toisilleen esittävät. "Mitä kuuluu?" ja "Mitä teet työksesi?", ovat aina pahoja. Siinä sitten seisot mykkänä ja savuat, kun et tiedä mitä sanoa. Useimmat kai tietää. Meitä ei oikeastaan kiinnosta. Siksi tulee sellainen olen väräjävä puhevammainen -olo ja kiusaannus. Tietenkin meitä kiinnosti, että mitä meille kuuluu ja ketä me oikein ollaan ja mihin M:n vaatekassi on jäänyt. Sellaiset konkreettiset lähiasiat kiinnostavat. Ja se, pitäisikö käydä Vuoren luona välimatkapissalla ja silittämässä kissoja, ennen Cosmojen keikkaa.

Lopulta mä päädyin kotibaariin funkkaamaan. Sinne päätyi kaikki muutkin. Jostain löysin uuden seurallisuuden vaihteen, jonka väänsin aika uusi ihminen -asentoon. Puhuin naisen kanssa, joka sanoi että aina kun se katsoo mua, se miettii että oonkohan mä saanut makkarakeittoa tai munaa. No makkarakeittoa oon saanut, kiitos vaan itselleni. Sen munan suhteen on heikompi happi. Saatoin salaa tehdä sellaisen siveyslupauksen itselleni. Ei turhaa munaa minuun kiitos. Ei ainakaan liikaa siis. Ja se on myös pitänyt. Lopetin myös kirjanpidon sen suhteen, sillä viime vuoden tilastot olivat niin masentavia ja panopäiväkirjastakin loppui sivut. Lupasin kyllä heti tiedottaa jos munahommissa tapahtuu muutoksia, edistystä tai lipsumisia. Ehkä. Jotenkin ei vaan huvita.

Puhuin myös mukavan nuoren miehen kanssa musiikista  ja musiikista ja jotain sellaista. Sanoin että mun on pakko juoda nyt viinaa, koska mulla on vähän ristiriitainen olo, koska Tekokuukin löysi lopulta tien meidän pyhättöön. Jotenkin en osannut sanoa sille mitään oikeaa. Olisin sanonut jos olisin jaksanut olla minä. Olen joskus oman itseni paras suojeluskunta.

Sitten tuli kuume. Nyt se on jo mennyt pois. Ei tee mieli makkarakeittoa eikä suklaata. Vasen korva on tukossa. Jos joku silittäisi minua nyt, kuolisin. Tuhkatkin kuolisi pesästä.

Suru(t)yö

Kuherruskuukauden katkaisee tämä valvottu suruyö. Tai tämä taitaa olla jo toinen. En tee surutyötä niiden kanssa, jotka ovat jo kuolleet. Valvon suruyötä niiden kanssa jotka ikävä kyllä vielä elävät.

Avasin juuri ikkunat. Sisälle valuu vähän ilmaa ja paljon piipitystä. Peruuttavat lumia autojen lavoille. Sataa vettä. En osaa keskittyä muuhun kuin kahvin juomisen. Tekee mieli imuroida. On niin pölyinen olo.

Etsin vanhaa valokuvaa ja silmille pamahti jotain mitä en halunnut muistaa. Niitä haudattuja ihmislihoja. Mietin että pitäisikö minun miettiä niitä jos ne itkettävät? Olen ollut kaksi tuntia katkera. Samalla olen lukenut noin 500 sivua taidelehteä. Sitten olen kuitenkin vähän itkenyt ja surrut sitä kuinka yksin olen. Vähän ruvella ehkä, kaikesta hyvästä huolimatta. Kutinan verran.

Olen herännyt, syönyt, lukenut, hinkannut kylppäriä, kirjoittanut, elänyt väärää päivää. Ilmeisen pitkä masennuskausi meneillään. Veikko Lavilla oli muistaakseni samanlainen ainakin yhtenä aamupäivänä.

Toisen yön saldona on kassillinen vittuilua. Täytyy ehkä luopua kotibaarista, jos siellä käyminen itkettää. Saatoin herkistyä kyllä siitäkin, kun joku veti livekaraokessa Stand By Me:n ja tajusin ettei minulla ole ketään kenelle soittaa tätä. Tai ajatella soittavani. Soitan sen nyt tässä samalla kissalleni. Tai lapsenhan se kissakin on. Perkele.

Soitan ja laulan itselleni. Laitan ikkunat kiinni ja olen pimeä. Aamu varmaan armahtaa ja tarjoilee kaksi pannullista kahvia. Punaisesta pannusta ja vaaleanpunaisesta kupista. Kyllä kelpaa.

Tänään on kaikenlaista kekkeriä tiedossa. Puhuin psyykkauspuhelun naiseni kanssa. Sovittiin että mennään ensin vaatteet päällä kauppaan. Sitten mennään joka paikkaan ja lähdetään niistä pois.

Minä tulen

Nyt on kyllä kuset housussa. Vaikka kuinka kuuntelen Veikko Lavia. Ota löysin rantein menee mulla suoraan polviin.

Olen muutaman päivän miettinyt, kuinka tyhmä ja yllytysaltis välillä olen. Jos joku ehdottaa jotain täysin ylimitoitettua ja tarjoaa esimerkiksi mahdollisuutta rämpiä suossa, takoa päätä seinään tai astua uppoavaan laivaan - tai edes ruosteiseen naulaan - niin saatan innostua. Joo, tämä kuulostaa ihan mun jutulta, kiitos kun kysyit. Minä tulen.

Koskaan ei kyllä ole sellainen tunne, että piilottelisin kynttilää vakan alla. Ei mulla ole kynttilää. En ole järin fiksu tai osaava millään tavalla. Silti pääsen tekemään ihmehommia. Vai onko se juuri siksi. Tai siis pääsen tekemään aika usein juuri sitä mitä hamuan.

En tiedä johtuuko se siitä, ettei minua enää niin hirveästi kiinnosta onnistunko vai en, mutta yleisellä tasolla sellainen suojuoksu on kiinnostavampaa kuin suoraa moottoritietä eteneminen ilman sääntörikkomuksia. Kokeilla pitää. Aina kun olen uponnut, olen myös pulpahtanut takaisin pintaan.

Eikä mua ole aikoihin kiinnostanut se, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Huhupuheet ja selän takana nyrpistely ei näy eikä kuulu tänne asti. Silti tunnen melkein myötätuntoa niitä parkoja kohtaan, joilla on niin paha olla, että se täytyy kanavoida kiertämään aina jonkun toisen elämän kautta. Aivan kuin paheksumalla jonkun toisen olemista ja elämää, voisi saavuttaa rauhan ja tasapainon. Ei voi. Ja se muuten näkyy naamasta. Kauniit naiset myrkyttyy ihan itsestään, sisältä päin. Se ei muuten oikeasti ole ulkonäköongelma. Ei sitä, että nenäsi olisi liian iso tai kätesi liian pienet. Se on itseaiheutettu rutto, eikä siihen ole lääkettä. Tervan juominen ei auta.

Näkyy se miestenkin naamasta. Törmäsin mieheen muutama viikko sitten baarissa. Se oli niin pöhöttynyt ja humalassa, etten tunnistanut sitä ensin. Ihmettelin, kuinka en syksyllä nähnyt sitä samaa. Jatkuvaa juomista ja pilvessä kellumista. Miehellä oli sellainen ruttovamma kaikkea kohtaan. Kaikki muut ihmiset ja olosuhteet jotenkin pilasivat sen elämää jatkuvasti, kaikki eksät oli umpihulluja, sairaita ja tyhmiä ja se itse ei ollut tehnyt elämässään yhtäkään virhettä. Mutta sekin on valinnut sellaisen elämän. Chillailua, syyttelyä, ylemmyyttä ja känniä. Sille varmasti ihan hyvä ja sopiva elämä. Eläköön.

Ei ole oikein aikaa ja kiinnostusta ryhtyä elämään toisten asettamien yksityisten sääntöjen, moraalin ja trendien mukaan. Kyllä minä jotain perussettiä noudatan itsekin. Ja puhun erityisen rumasti kanssaihmisistäni jos huvittaa. Tuomitsisin varmaan konekiväärillä, jos uskaltaisin. En kuitenkaan loputtomiin haudo joukkomurhia. On vaikea rajata ihmisiä pois reviiriltäni, mutta rajaamalla saan lopulta aina lisää tilaa, ilmaa ja maailmaa haltuuni. Ja ne oikeasti rakkaimpani olen valinnut hyvin. Miehet ja naiset. Ja aina sen vapautuvan tilan täyttää jokin. Joskus rutto, mutta enemmän mä kyllä nyt näen vihreää nurmea. Eikä aitaa missään. Taidan olla lehmä.

Hyvä elämä on joskus ihan paskaakin, se siitä tekee hyvän. Täytyy muistaa kiittää itseään jos pää oikeasti pamahtaa.

Rakastan tätä kuherruskuukautta.

Heitä pois vaan

Voi kirous kuinka tykkäänkään näistä päivistä.

Pitää nähdä ja katsoa ja keskittyä ja luoda. Teoista sanoja. Toisten teoista. Vähän sanoja, muutama merkki. Kättelemme ystävän kanssa Siwan ja bensa-aseman välimaastossa ensi-illan jälkeen. Hyvää yötä rakas ystävä! Lyömme kättä päälle, koska menemme ystävänpäivänä ostamaan huulipunaa. Mitä siitä vaikka on se entinenkin vielä. Tai se kynsilakka, jolla olen lakannut kynteni vain kerran. Tai varsinkaan mitäpä siitä, ettei taida kummallakaan olla rahaa uuteen huulipunaan. Ainakin voimme leikkiä ostavamme uutta huulipunaa. Se on usein sama asia.

Kotona saan keskittyä rapsuttelemaan lasta ja hieromaan sen jalkoja. Ei tule tehtyä töitä kun vasta aamulla. Deadline ei odota, mutta olen silti ajoissa. Aina jää suurin osa sanomatta. Puhun siitä ääneen kaverin kanssa. Kävelemme auringonpaisteessa sen kotiin kahville ja matonkantoon. Koira nuolee croissantin jäänteet reisiltä. Ja päälakeni, kun kiipeän ylös vessasta. Pieniä asioita jotka jäävät mieleen. Täytyy muistaa pestä hiukset.

Mietin vielä itseksenikin, missä vaiheessa elämää tulisi ottaa vastuu omasta elämästään. Lakata syyttämästä esimerkiksi vanhempiaan, varsinkin äitiään, terapeuttiaan ja olosuhteita kaikesta. Tai ennemminkin lakata kantamasta mennyttä mukanaan. Sen voi joskus jättää sinne jonnekin. Ei sitä tarvitse hylätä, mutta sen voi haudata arvokkaasti. Ei kaikkea tarvitse kantaa, muuten voi huomata olevansa täysin kädetön juuri tässä kohtaa, kun on ojentamassa kättä kohti tarjottua kakkupalaa. Kokonaista kakkua. Vituttaa.

Menneisyys on puolimätä ruumis, jolle tekee hyvää joutua haudatuksi. Heitä pois vaan. Missä vaiheessa tulisi päätyä olemaan hautautumatta pimeään koppiin masennuksensa kanssa. Se on niin suuri turva, ettei sitä tajuakaan, kuin vasta joskus vuosien päästä. Ihana tuttu pimeä pesä, täynnä märkää ja puolikuivaa itkua, pelkkää hahmotonta minää miljoonan oman navan kanssa. Silkkaa autuutta ja käpertymistä omaan paskaansa. Pimeys tekee sokeaksi. Kun on otsalohkoa myöten paskassa, ei voi nähdä muuta kuin paskaa. Jos ovi ja ikkunat ovat sopivasti auki, pääsee ilma ja valo sisään. Ja ötökät. Mitä siitä jos on vähän kylmä välillä.

Otan täyden vastuun siitä, että määräsin lapsen eilen ulkoilemaan ja imuroimaan oman huoneensa. Itse ulkoilin avajaisiin nauttimaan punaviiniä. Kuuntelen koko viikonlopun Matti Johannes Koivua ja keittelen kahvia. Se ei ole kovin aktiivista toimintaa, mutta silti koti on kuin itsemurhan jäljiltä. Jos vielä vähän olisin tekemättä jotain ja sitten lopun aikaa ei mitään, niin ennen keskiyötä ehtisi tehdä aamun työt. Ikkunat auki tietenkin.

Matti Johannes Koivu – Lupaa ettet lähde koskaan

Kuherruskuukausivapaapäivä

Elämä näyttäytyy Vesimiehen pään sisällä toisinaan sekavana ja edestakaisin pomppivana pallona, joten hän tarvitsee tasapainoisen kumppanin, josta ammentaa sisäistä rauhaa.

Vapaan aamun kunniaksi juon pari pannua kahvia ja luen horoskooppeja. Kahvia menee väärään kurkkuun, koska tässä on taas selkeä virhe. Tuon lainalauseen pitäisi mennä näin:

Vaaka näyttäytyy Vesimiehen pään sisällä toisinaan sekavana ja edestakaisin pomppivana pallona, joten hän tarvitsee tasapainoisen kumppanin, josta ammentaa sisäistä rauhaa.

Tänään on meneillään kuherruskuukauden viides päivä ja luulen, että otan pienen loman tähän. Kuhertelu itsensä kanssa on henkisesti ja fyysisesti aika uuvuttavaa näin pitkissä pätkissä. Ihmettelen joskus, kuinka ihanaksi kaikki muuttuu kun vaan päättää niin. En tarkoita sitä, että hampaat irvessä nauttisin, vaikkei mitään nautittavaa ole, vaan sitä, kun mielijohteesta päädyn olemaan vähän pilvessä. Onnellinen. Vähän kuin olisin rakastunut taas, vaikkei itseä kummempaa kohdetta ole mailla ei halmeilla. Rakastan myös aika paljon niitä ihmisiä joita ympärilläni jo on. Ihmisvihani näyttäytyy ehkä oudossa valossa, mutta näin tää nyt menee.

Eilinen oli työn suhteen nihkeä. Universumi tuli väliin. Puhuin pitkästä aikaa yhden naiseni kanssa puhelimessa. Konsultoin, vaikka olen siinä hommassa maailman huonoin. Tuli hyvä ja lämmin olo, vaikka puhuttiinkin aika paljon ikävistä asioista. Tietenkin minut saa aina läikkymään sekin, että joku sanoo ääneen, että olen mahdottoman ihana ja mahtava nainen. Sivuttiin myös rajaamista ja kiitollisuutta. Sitä mikä määrä kiitollisuutta on paikallaan. Jos universumi esimerkiksi paskoo päälle kolme vuotta, niin missä vaiheessa kannattaa lopettaa ääneen kiittäminen joka aamu? Missä vaiheessa sanoa universumille, että haista sinä vittu ja häviä. Aikaisessa vaiheessa, sanoisin. Unohtakaa se universumi, sillä ei ole meidän hyttysenkakan kokoisen elämän kanssa mitään tekemistä. Sillä mitä sanot lähikaupan kassalle on. Sano, hei ja kiitos ja katso silmiin, äläkä samalla puhu puhelimeen.

Luulen että konsultoin siinä samalla itseäni. Kannattaa keskittyä siihen mikä on. Yleensä kaikki pieni on. Täytyy kuitenkin muistaa vähän myös haaveilla, ihan mistä huvittaa. Haaveilemalla makkarakeitosta (mun koko kuherruskuukausi on synonyymi makkarakeitolle), on melkein varmaa että haave toteutuu. Ja mitä siitä, vaikka usein itse saa toteuttaa ne haaveensa. Siinähän muuttuu pienen universuminsa jumalattareksi. Ainoa tunne, jota kehotin varomaan on katkeruus. Kannattaa tarkkailla sitä ja oppia sen muuntautumiskyvystä.

Illemmalla istuin tutun miehen kanssa oluella ennen Räjäyttäjien keikkaa (vrt. makkarakeitto). Puhuttiin siitä miten hyvä olen ja miten hyvä mies on. Haaveista vähän. Jaksamisesta. Hieno ilta.

Tänään haaveilin aivan pienen hetken uunilämpimästä leivästä. Enää en.

Tiikereiden kanssa

Unikaverit 

Tupakkapöytä 

Taivaallinen jää 

Kannatti aloittaa tämä kuherruskuukausi. Aloitin sen sunnuntaina makkarakeitolla. Ihan itse tein. Tein siitä tarkoituksella sellaista tunnepohjaista lohturuokaa, jota parempaa ei oikeastaan olekaan, kunhan tunteet vain ovat kohdallaan. Siinä oli aika paljon pippureita, chiliä ja garam masalaa. Ruokosokeria ja valkosipuliakin oli. Ja makkaraa. Tunteitakin oli; iloa ja himoa. Helvetisti makkaraa oli, sanoinko sen jo? Sen syömistä ei voinut lopettaa. Söin sitä koko päivän, kaikissa huoneissa, sohvalla ja tietokoneella. Ja yöllä. Ja seuraavana päivänä. Taisin mennä siitä vähän sekaisin.

Eilinen maanantai meni kellonaikoja ja numeroita opetellessa. Ehkä cayennepippuri tekee sitä. Katsoin väärin kelloa ja ryntäilin kadulla viimeiseen mahdolliseen bussiin. Törmäsin tietenkin heti makkarakeittomieheen. Se halusi tupakkaa, mutta minulla ei ollut. Ähäkutti. Ei makkarakeittoa, ei tupakkaa. En ehtinyt kertoa, että minulla on intokiire, koska olen vetkutellut kotosalla ja nuollut makkarakeittokattilaa puhtaaksi. Ei se mitään. Enää ei tee mieli. Odotan innolla seuraavaa mielitekoa. Luulen että sekin on lihaisa. Tai jauhoisa. Kuinka vain. Ei kannata olla ilman, kun kaikki on käsillä. Kuherruskuukaudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Tai kaikkensa.

Illansuussa sain kaikki työperäiset lapseni lähetettyä peilin kautta kotiin. Jäkätin niille, kun ne juoksivat ympäriinsä ja katosivat minulta ja huolestuin. Jäkätin itselleni. Että älkää kadotko minulta vaikka olenkin tällainen! Älkää antako tämän tarttua!

Kollegani ajoi minut keskelle ei mitään. Tai vähän jotain, mutta pimeydessä sitä ei erottanut jostakin. Se oli kuitenkin uusi maailma ja ihana satu. Se oli melkein tavallinen koti, jossa odotti salaatti ja punaviini. Ja suklaakeksit. Ja tiikerit. Ja erinomaisen viehättävä ja suorasukainen emäntä. Emäntä oli siivonnut koko päivän. Koska minä tulin sinne. Meinasin kuolla onnesta!

Pölisimme koko illan. Ja minä sanoin liian monta kertaa, että tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ja että olen hyvin katellinen tästä. Ei se silti mitään, vaikkei se ole omani. Puhuimme vähän hulluudesta ja sairaudesta. Kuherruskuukaudesta. Rakkaudesta ja siitäkin, kuinka suunsa pitää joskus saada auki. Emäntä ei millään saanut kiinni siitä, kenen kanssa oikein vietän juuri nyt tätä kuherruskuukautta. Kiljaisin ääneen että minun tietenkin! Kenen muun? Tänään voisin lisätä, että vähän kai sitten emännänkin kanssa.

Sain valita mieleiseni makuusopen. Otin sen jossa tiikerit valvoivat unta. Siellä oli pimeää. En meinannut malttaa nukahtaa, kun käperryin pimeään ja lämpöön. Olin silti täynnä unta ja oikein hieroin itseäni pimeää vasten. Ajattelin että voisin elää tässä pimeydessä ja hiljaisuudessa ainiaan ja ikuisesti, tästä hetkestä eteenpäin. Varsinkin jos minulla olisi joku pimeä metsuriseksuaali tässä vieressä, jonka kanssa jakaa lukemattomat huoneet ja kerrokset.

Heräsin aamulla seitsemältä ja kahdeksalta yhdeksältä ja kymmeneltä. Pinnistin silmiä umpeen, etten vain nousisi ja lähtisi etsimään kahvia ja pilaisi mahdollisuuksiani jatkaa ikuista unta tiikereiden kanssa. Kun lopulta hipsin keittiöön, siellä odotti isäntä kahvin kanssa. Join kaiken ja lisää. Tehtiin heti töitä. Hitaasti mutta varmasti. Välillä huokailin. Silittelin mattoja. Katsoin lumisadetta.

Isäntä väitti, että juuri metsuriseksuaaleja niillä kulmilla riittää. Hän etsii minulle yhden ja sitten kohtaloni on sinetöity. Sanoin että ei sillä metsurihommalla ja parrakkuudellakaan ole niin väliä, kunhan sietää minua. Voi tykätäkin. Isännän mielestä saattaisin naisena olla ihan käyttistä, joten nyt taas odotellaan. Ei niin että pysähtyisin tähän odottelemaan. Jatkan kuhertelua, mutta pidän silti kaikki ovet selällään. Käsitin että minulle on lähestulkoon varattu puoli valtakuntaa taivaassa, josta on hyvin lyhyt matka saunalle. Saatan muuttaa sinne vähäksi aikaa. Ihan vähäksi. Vaikka kesällä.

Onnitteluni kaikille heille, jotka ovat jo muutaman vuoden osallistuneet salaliittoon, jonka perimmäinen tarkoitus on saada minut muuttamaan Iisalmeen. Nyt ei heitä monella kilometrillä ja olosuhteet ovat satumaiset. Kaikki alkaa olla partakarvan varassa. En olisi koskaan uskonut.

Ajelimme yhdessä puukaupan kautta töihin. Ostin lapsille eläväksi malliksi bonsaipuun. Yksi pojista rojahti tyhjän paperiarkin päälle ja sanoi, että minä rakastan tätä paperia, minä rakastan. Minusta tuntui ihan samalta.

Nälkä

Olen ajatellut asioita jotka tulisi kieltää. Ainakin Paulo Coelho ja Avaran luonnon jaksot, joissa norsunpoikasille tapahtuu itkettäviä asioita. Varsinkin krapulapäivinä. Minulta niitä ei tarvitse kieltää. Katson norsunpoikasia lähinnä turvakodissa ja siellä saakin itkeä tai mököttää tai kieltää kaiken ja tunnustaa. Ehkä myös ilmainen alkoholi pitäisi kieltää. Poikien saunaillat. Ja miehet. Ai niin ja ne latteäidit, jotka vie lapset säilöön kasvamaan kieroon ja itse juovat päivät pääksytysten lattea. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Katsokaa nyt minuakin.

Minäkin olin kerran sellainen mikrokahviäiti, joka vei lapsen säilöön. Siellä ne sanoivat ettei heillä keinot riitä. Ammattilaiset. En kyllä tehnyt siihen niille toista vauvaa siihen kitisemään. Menin töihin juomaan kahvia, jonka joku muu keitti, niin ettei tarvinnut lämmittää aamukahvia iltakahviksi mikrossa. En tykkää vauvoista tai lapsista. Paitsi poikkeuksista. Niitäkin on nykyään aika paljon. Tykkään latesta ja edullisesta päivähoidosta.

Hormonihäröilyn vähän hälvettyä, olen suhtautunut kieltämiseen kielteisemmin. Mun työperäiset lapset haluavat teloitukset takaisin toreille. Niitten mielestä pojat ansaitsevat tulla teloitetuiksi. Varsinkin jos ne tulee vaikka koulussa samalle luokalle ja ihastuvat! Hyiiiii. Kymmenvuotiailta tytöiltä voi ansiokkaasti oppia kaikenlaista. Minäkin haluaisin että joku tulisi minun kanssani samalle luokalle. Joku hyiiiii.

Hormonien palattua epätasapainoon, olen huomannut että on olemassa myös joukko naisia joita ei tulisi kieltää, vaikka kovasti tekisi mieli. Juttelin Terapeuttini kanssa perjantaina muutaman sanan ja hän osasi kertoa hienoja juoruja minusta. Tai siis osaisi. Kielsin kertomasta. Hän alleviivasi niiden kaameutta ja mehevyyttä. Sen siitäkin saa, kun puhuu ihmiselle. Ihmisille. Luulen että ne puheet ovat jo hieman vanhentuneita, mutta niin olen minäkin.

Ihmisenä en aina muista, että kukin tekee virheensä ja ratkaisunsa olemassolevien resurssiensa mukaan. Eli elää sitä elämäänsä joka on käsillä. Jos on kykenemätön antamaan armoa ihmiselle ja vielä siihen päälle itselleen, on tiedossa aikamoinen määrä myrkkyä ja halvaannuttavia aineksia. Rajansa saa säilyttää, mutta toisten elämän ruotiminen vihalla ja pyhällä katkeruudella ei voi tuottaa kovin suurta onnea. Vaikka se oma hyvinvointi, onnellisuus ja tyytyväisyys siinä taustalla kummitteleekin. Ei minua vieläkään haittaa jos minusta puhutaan pahaa tai minua pidetään sietämättömänä. Jos joku saa siitä puheestaan oikeaa iloa ja elämänvoimaa ja -arvokkuutta, niin antaa mennä vaan.

Tulen kyllä surulliseksi, mutta se on taas omien resurssieni mukaista surua. Itken vähän ja vaihdan ehkä muutaman sanan ystävän kanssa. Eilen vaihdoin ne sanat ja nukuin päiväunet. Sitten oli pakko mennä kotibaariin juomaan kahvia ja lueskelemaan kirjaa. Kävin ensin kävelyllä ja moikkaamassa lasta. Lapsen ilmeessä pilkahti ilo ja oma rakkaus läikkyi hetken aikaa paikoillaan.

Tunnen itseni jotenkin kokonaisemmaksi taas, kun hormonisumu on poissa. Vähän iloa ja vähän surua. Ei mitään sellaista riipivän yllättävää raivoa tai masentuneisuutta ja sekavuutta. Kaikki näyttää puhtaammalta ja värilliseltä.

Kaikki ihmiset näyttävät kivoilta ja on leppoisaa istua ja puhella niitä näitä. Horoskooppeja, juhlia, ruokaa ja täytekakkua. Kirjoja ja elokuvia ja menneitä ja tulevia esityksiä. Kulttuuriähkyä. Naiset eivät tunne vesimiestä, joka minun pitäisi tänä vuonna löytää kumppanikseni, mutta yllättäen kotibaarin molemmat pojat ovatkin vesimiehiä! Tai miehiä ne kai jo ovat eivätkä poikia. Pitää lopettaa pojittelu. Karvaisia ja tatuoituja äijiä ne ovat. Kosin varmuuden vuoksi molempia ja pyydän niitä tekemään mulle makkarakeittoa. Ei ne halua naimisiin. Eivät usko sellaiseen. Toinen kyllä lupasi tehdä sitä makkarakeittoa. Nyt vaan sitten odotan.

Kun elää vanhaksi, tottuu siihen, että se makkarakeitto on joskus vaan itse tehtävä, jos ei halua kuolla nälkään. Olen saanut takaisin myös normaalin nälän. Ruoannälän ja seksinnälän ja ihonnälän. Sanojennälänkin. Hymyilen sille. Tänään olen valmis tekemään sen makkarakeiton, ilman sen suurempaa katkeruutta. Aloitan kuherruskuukauden itseni kanssa.