Baarimikko sanoi, että mulla on reikä perseessä. Farkuissa siis. Pyllistelin terassilla viimeistelemässä sydäntä. Sanoin ettei mulla voi olla perseessä reikää, koska olen paikannut nämä farkut tosi hyvin. Nämä on melkein kuin uudet, sillä varastin ne juuri lapsen kaapista. Myöhemmin huomasin, että farkuissa tosiaan on hienot paikat. Ja uusi reikä. Perseessä. Uskon tästä eteenpäin aina baarimikkoa. Baarimikkoja.
Verrattuna kaikkiin nykypäivän ihaniin naisiin, olen puuvillaa ja villaa. Tai villasekoitetta ja laardia. Mietin tätä, kun palvaan itseäni P:n maanantaisaunassa. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, mutta esimerkiksi tekoripset ovat enimmäkseen polyesteria. Ja kynnet. Muovinaiset ovat totta. Ne(kin) tuhoavat tämän maailman. Ja ne pienet muoviset rakeet kaikissa kuorinta-aineissa. Muovihelmiä. Kalat syövät niitä masun täyteen ja sitten kuolevat. Heitän lisää löylyä ja mietin kuinka paljon silikonia laitan kohta hiuksiini hoitaakseni niitä. Pidän pikkukoiraa sylissä ja se nuoleskelee hikeni parempiin suihin. Poltan tästä nämä koivupuut. Makaan varpaat katossa ja tuhoan maailman. Muutamassa varpaankynnessä on lakanjämiä. Muovia. Poltan maailman klapi klapilta. Kuka meistä on syytön?
Muistatteko sen haaveni siitä, että joku tulee asemalle vastaan? Minua oltiin tulossa asemalle vastaan tiistaina. Vaikka tiesin sen etukäteen, olin iloinen siitä, että toiveet toteutuvat joskus kuin itsestään. Juna pysähtyi Lapinlahdelle. Minua oltiin tulossa vastaan Kuopioon. Universumin ja vr:n yhteistyö on saumatonta.
Yhtenä yönä ajattelin, että on ehkä aika kastaa itseni koodinimeen. En osaa päättää Yksisarvisen ja Enkelin välillä. Yksisarvinen hoitaisi vuoden alussa alkaneen etsinnän loppuunsa tässä samalla, mutta Enkeli se vasta jotain olisikin. Voisin lähetellä enkeliviestejä ja järjestää omaa enkelikoulutusta. Ja hidastaa elämää ja mitä niitä nyt onkaan. Tämä nöyrä nimeämisajatus tuli mieleeni, kun pidin neljättä tuntia keittiöpsykiatrin vastaanottoa kotibaaritiskillä. Alunperin menin mittanauhan kanssa tarkistamaan baarimikkoni sormet, mutta jäin sille tielleni. Olen siinä onnettomassa asemassa, ettei minulle voi olla uskoutumatta, jakamatta ja kertomatta. Sitä tekevät nekin, joille olen opetellut sanomaan, että mene helvettiin siitä inisemästä. Teen sen nykyään niin korrektisti kaikkien katsomieni Downton Abbeyn jaksojen jälkeen, etten tajua edes itse kieltäytyväni istunnosta.
Enimmäkseen asiakkaani ovat mukavaa joukkoa. On myös totta, ettei kovin sairasta (tai tyhmää) olentoa voi terapoida. Se tarkoittaa, että asiakkaitteni äo on melkein ainakin sata. Ja se asiakkuus on usein monipuolista. Molemminpuolista. Illan viimeinen asiakas oli Mennen. Se kertoi, että on kysymys vain siitä, että kotibaarissa on niin pieni tiski. Olen baaritiskin enkeli, jollaisia on kai kaikkialla, mutta koska kotibaarin tiski on pieni, mahtuu sinne vain yksi enkeli. En ole ihan varma haluanko olla tämä enkeli, vai löytäisinkö vielä jostain jonkun korvaavan taruolennon tilalleni. Muusan mielestä en voi olla enkeli, mutta Muusa on oikeasti vain kateellinen, koska ei itse voi koskaan olla Yksisarvinen.
Muusan ja Vuoren kanssa istuttiin viime viikolla kokouksessa. Juotiin kahvia ja alkoholia. Kalsarikännejä aloiteltiin. Pitkästä aikaa kaikki yhdessä turvakodin lämmössä. Sitten mentiin joukolla huppeliin. Tapasimme jonkun randomnaisen, joka ei kai ollut täysin muovinen, mutta se huomasi Johnny Deppin. Että oot ihan Johnny Deppin näköinen! Johnny Depp huokasi. Me tehtiin sille kollektiivinen tunnustus, että kukaan ei enää edes tiedä sun oikeeta nimeä, kun oot niin Johnny Depp. Sille tuli ehkä vähän ärtymystä ilmeeseen. Seuraavana päivänä sain sellaisen viestin, että Johnny tässä vaan hei. Se kertoi, että jostakin kirjoituksestani on jäänyt sellainen mielikuva, että se on vetänyt minua oikeasti turpaan, mutta ettei se ikinä ole lyönyt naista, eikä ikinä lyö. Se pyysi lähettämään teille nämä terveiset. Lähetän ne nyt, koska unohdin koko viestin samantien. (Olen ennenkin sanonut, etten muista yhtäkään naista, joka olisi kertonut minulle mitä ja miten ja millä moodilla kirjoittaa, mutta Johnny Deppiäkin tuntemattomammat miehet kyllä kertovat. Hyvä niin, koska tänään luki Hesarissa, että parisuhteissa miehillä ei oo mitään tekoo tai sanomista. Olisi kamalaa yhtäkkiä joutua parisuhteeseen! Minusta tulisi kenraali ja joku kynnysmatto liikuskelisi täällä itsekseen. Minusta miehet ovat parhaimmillaan tosiaan kun ne ovat omilla teillään ja ilmaisevat itseään vapaasti. Ja noin kolmentuhannen kilometrin päässä ne ovat kaikista parhaita.)
Unohdus johtui siitä, että minulla nousi iso kuumehoure ja kipu ja keskityin näkemään unta pulleista raatokärpäsistä, jotkä hyörivät ympärilläni. Heräsin aina välillä niiden surinaan. Heti kun tämä kuumehommeli oli ohi ja sain palkkatyöt tehtyä, aloin oksentaa. Hyi. On silti jotenkin puhdistunut olo.
Nyt on kaikki paremmin. Katselin John Simmiä internetistä ja join aamukahvia kermalla. Sitten söin avokadon ja vähän juustoa. Kaikki pysyy sisällä, joten tästä on hyvä jatkaa käsitöihin, päiväkävelyihin, haaveisiin, rakkauteen ja muuhun sellaiseen. En kaipaa mitään, ja se vähän pakahduttaa. Mutta pysyy sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti