2/23/2016

Kesken jääneet lauseet






Tänään olen enimmäkseen nukkunut pommiin. Tein sitä samaa eilen. Jalalla on öisin oma elämänsä ja se herättää minut säännöllisin väliajoin valvomaan kanssaan. Hyvin se jo vetää. Viime viikolla unohdin hetkeksi koko jalan ja juoksin rappuset alas. Tai ainakin yritin. Vietin laatuaikaa lapsen kanssa. Se kuljetti rahapussiani paikasta toiseen, mutta se oli sen arvoista. Sain itsekin syödäkseni.

Kaikki kertovat omia tarinoitaan poikkileikkautuneista luista, vuosikausia jatkuvista kivuista ja revenneistä nivelsiteistä, joiden ansiosta liikkuminen on vaikeaa, työlästä ja mahdotonta. Oma ajatus harhailee ja olen aivan varma, että seuraavaksi saan sikainfluenssan. Ja peräpukamat. Ja maailmanlopun. Kaikki ovat koko ajan kipeinä. Jopa eläimet.

En pääse asemalta junaan. Nuoret miehet ovat menneet autoineen rusinaksi matkan varrella ja ajattelen, että ei minulla niin väliä. Bussi ei pääse ihan lähelle seuraavaakaan asemaa, jonne aivan pian saapuu juna, jossa saan vihdoin lunastaa oman paikkani. Lumi sataa vaakasuoraan ja kukaan ei ole ehtinyt pahemmin kolata. Katselen nuorten naisten paljaita nilkkoja ja kiitän itseäni iän suomasta suojasta pukeutua tukeviin varsikenkiin. Kukaan meistä ei kiukuttele. Avaan vierustoverilleni internetin, koska en itse tiedä mitä on tapahtunut ja hän ei ole kuullut, koska on torkkunut. Sairaat lapsenlapset ja ristiäiset.

Konnarikin ehtii seuraavalle asemalle. Se jäi edellisellä asemalla sekä junasta että bussista, joten se otti meidät kiinni taksilla. Joku mummo jää vahingossa Siilinjärvelle, vaikka on menossa Kajaaniin. Konnari tilaa sille taksin Lapinlahdelta. Kajaaniin. Se oikein puhisee riemusta ratkaista ihmisten matkaongelmia. Joku matkustajista soittaa venäjää puhuvalle kaverilleen, jotta rajalle asti matkalla oleva kielipuoli saadaan turvallisesti perille asti. Kiitän parillista viikkoa siitä, ettei minun tarvitse tänään ehtiä viimeiseen paluujunaan. Sen sijaan menen Pian kanssa saunaan ja syön kaksi kiloa karkkia.

Kerron kollegalle, että vr:n konnarit ovat mukavaa porukkaa. He ikään kuin terästäytyvät poikkeustilanteissa. Nautiskelevat työstään ja siitä, että taas tapahtuu. Junamatka on yleensä aika tylsä ja aikataulutettu, mutta vr suo henkilökunnalleen piristävän paljon poikkeuksellisia matkapäiviä. Toki matkustajilleenkin. Minulla ei ole valittamista. On kiire vain yhteen palaveriin ja töihin ja olen ollut kaukaa viisas. Varannut tunnin matkaan reilusti kolmatta tuntia.

Pari päivää normaalia liikettä paikasta toiseen väsyttää minut loppuun. Juoksen ympäri kaupunkia etsimässä valtaistuinta. Löydän niitä kolme. Taas ollaan von Trierin Rigetissä. Hiippaillaan kellareissa ja minä eksyn jokaisella askeleella. Vahtimestari on reipas ja kiihdyttää jokaisella askeleella. Sattuu taas.

Paikkailen vertavuotavia ja palovammaisia lapsia. Pitäisi mennä ensiapukurssille. Nyt heti, ennen kuin joku viiltää ranteensa stanleyllä ja saa oikeasti rakennettua atomipommin. Rakensimme tänään  atomipommin. Syyria meni sen siliän tien. Paljon muutakin meni. Olen vastuussa kaikesta. Kesken käsittämättömän tuhon ja murhaamisen, sanon lapsille hiljaa, että miettikääpä sitä tyyppiä joka kuuntelee meitä tuolla oven takana. Kaikki ulvovat räkäisestä naurusta ja sanovat että saan potkut, kunhan pomoni kuulee tästä(kin). Muistutan heitä, että minä olen se pomo. En meinaa saada niitä luokasta ulos. Kukaan ei ole tällä viikolla halunnut lähteä kotiin. Eli minä juoksen taas. Toivon että junat kulkevat. En ole ehtinyt tarkistaa. Kyllä ne kulkevat.

Täällä on umpihankia ja niitten vieressä lumivuoria. Tulen bussilla kotiin ja viimeinen 20 metriä bussista etuovelle tuo vedet silmiin. Puhisen että ei voi saatana sattua näin. En oikeastaan puhise. Itkettää. Romahdan vasta kun olen saanut rakennettua lattialle pesän, kissa kehrää ja kahvi höyryää vieressä. Omapa on syyni, sillä olen arvioinut särkylääkekulutukseni taas väärin.

Olen ollut aloittamaisillani monta lausetta viime päivinä. Suurin osa niistä, jotka olen aloittanut, ovat menneet jonnekin taivaan tuuliin ja päin persettä. Niin vähän kuin ihmisistä tykkään, niin hämmentävän paljon joudun niitten kanssa tekemisiin. Isoa osaa niistä rakastan. Muusan kanssa ehdimme juoda viinaa kaksin käsin ennen ensi-iltaa. Yhdeksän minuuttia aikaa ja me ehdimme. Kaiken. Muusa purskauttaa nopeasti taakkansa. Minä en ratkaise mitään, pohdin omiani. Olen ulkopuolella ja kaukana ja kokonaan läsnä.

Muistan kuunnelleeni naakkoja. Ajatelleeni sitä, miltä tuntuu kuunnella naakkoja. Tykkään niiden kuuntelusta paljon. Siltä se tuntuu. Tuntuu hyvältä tuntea tuntevansa. Naakkaparvi liikkuu. Minä en niinkään. Kuulen niitten kaartavan. Ojennan nilkkaani ylös. Tässä kohtaa tulee ilotulitus ja otan huikan jäävettä. Viisitoistavuotias aamutakkini lahoaa päälle ja päätän hankkiutua siitä eroon. Ja ostaa vihdoinkin sen hajuveden, jota olen suunnitellut kuukausia. Ihan kohta. Palkkioksi siitä, etten välitä siitä mistä en.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...