Unia ja pottumaa Marsissa

En nähnyt unta. Joku muu näki. Sain sen postissa. Pitää tarkastella tuntejaan kuin unia. Ovatko ne unia vai tunteja vain.

Pyörin yhden yön sängyssä ja sen päälle - ikuisissa ajatuksissani - pyöräytän rappusissa eräänlaisen voltin. En vielä pysähdy. Vasta sitten kun tajuan että minun on päästävä täältä kotiin. Apteekin pussillinen jäämurskaa jalassa ja kuiva hiki kaikkialla. Lasiuunien polte ja savitöiden lasitus, näytelmät ja rekvisiitat ja kaikki sekaisin. Alkoi sattua armottomasti. Kollegiaalinen turva pelasti ja kaverin isäpuolen auto. Ja juna. Ja lopulta Janne, joka ei osannut sanoa hänkään että mikä tässä olisi parasta. Oltiin alunperin menossa kaljalle. Tai siis meillä oli kirjakerhon tai masennuskerhon tapaaminen. Yhtenä iltana minut sekä saatettiin asemalle että tultiin vastaan. Ei valittamista. Saan kaiken.

Päivystyspoli on sellaisessa remontissa, ettei sinne kukaan lähde turhaan valittamaan ja henkilökuntakin on suoraan Trierin Valtakunnasta. Oltiin sitten Jannen kanssa kaksistaan. Jätettiin auto vainajien omaisten parkkiin. Minä konkkailin röntgenin ja lääkärin välillä ja Janne desinfioi käsiään ja haki jostain kahvia. Käytäviltä sammuivat valot. Hihitettiin. Ei varsinaisia murtumia. Ehkä. Ota tästä nyt selvää. Syö lääkettä ja chillaile. Entäs tämä kävelypuoli? Mietin sitä joskus myöhemmin.

Kipu on siitä kiva, että se pakottaa lepoon. Olen nukkunut ja sitten rouskuttanut särkylääkettä. Ruoka on tuotu ovelle ja juostavat asiat ovat hoituneet lennossa. Minä olen ähissyt paikallani. Tänään aamulla osaan jo vähän varoa. Astun varovasti oikeanpuoleisella itselläni ja hyvin se sujuu. Jauhan kahvipapuja, eikä enää kiukuta niin paljoa. Olen terästä. En ihan, mutta lähes.

Urpo universumi luulee pysäyttävänsä minut yhdellä voltilla. Vähänkö se on sekaisin. Sen kunniaksi katson The Martiania ja yritän olla turhaa töpeksimättä ympäriinsä. Matt Damon pistää kumipotut itämään ja teippaa avaruuskypäränsä jeesusteipillä. Aika poika. Minulla ei ole mitään hätää. Matt Damonilla on helvetin pitkä matka kotiin. Minun kotimatkani on yksi kullin luikaus siihen verrattuna. Otan avaruuspäikkärit ja katson Interstellaria. Rouskutan särkylääkettä menemään. Oispa jotain tosi vahvaa. Huumetta vaikka. Matthew McConaughey jaksaa kiinnostaa vähän enempi kun Damonin pottunaama, muttei tarpeeksi sekään.

Janne sanoo että rutiineja pitää olla. Että otettaisko päivystyskäynnit päiväohjelmaan? Tänään on 112 päivä. Ja ne unet. Kaikkihan tietää, että mä aina kuumehoureissani luulen, että Mikko Alatalo on kuollut. Se elää. Mä olen viimeiset kahdeksan vuotta luullut, että Eminem on kuollut. Mutta sekin elää. Se on ollut mulle niin pitkään kuollut, että en saa sitä enää herätettyä henkiin. Jännää. Tosin ei sillä ole mitään väliä. Kertokaa mulle heti jos Mikko Alatalo kuolee. David Bowiehan on kuollut. Marsissa se soi hetken taustalla. Kivaa avaruusmatkailla omassa sängyssä. Vähän tekee mieli elävää lihaa ja jotain limua.