3/03/2016

Häiväys sinua*


Anja teki mulle korvakorut. Pääskyset.


Minä teen sotkua. 


Kissa tekee taidetta. 


Maailma tekee jääpuikkoja. 


Lapsi tekee musiikkia.


Pitokapusta teki mulle lounasta. 


Lapset teki mulle namuja ja ruokailuvälineet. 


Terveisiä täältä yksisarvisten planeetalta. Täällä on kivaa ja kirkasta. Niin kirkasta, että hetkittäin ajattelen sen olevan vain tasaista harmaata. Istun Piian kanssa kahvilassa ja katsomme ikkunasta kun hämäryys hiipii torille. Kaikki on hetken aikaa puoli viisi. Puhumme rahasta, projekteista, valosta, miehistä. Paikoista jotka ovat lähellä ja sitten niistä, jotka ovat kaukana. Ja Lappeenrannasta, junista, ruisleivästä ja Pellosta. Siitä valokiimastakin, jonka Piia on jo sisäistänyt, mutta minä en.

Piia on viisas ja minä olen sellainen silmätön haahuilija, jonka omissa ajatuksissa on alati supisteleva kaikkeus. Kirkkaus. Syntymäisillään. Syttymäisillään. Sellainen kirkastuva harmaus. Mitä siitä kertoisin.

Jalkani tuntee outoja. Ensin se hilluu valon melskeessä ja sitten leikkaa taas kiinni. Ei kannata kävellä. Ainakaan niin paljon edestakaisin jasama uudelleen. Kaksi kilometriä päivässä tuntuu olevan maksimi. Rajan ylittävät askeleet ovat yhteydessä jalkapöydän paniikkikohtauksiin ja suonenvetoon. Luulen, että helvetti on jotakin sellaista, että olen Cosmo Jones Beat Machinen keikalla ja jalka on poikki. En voi tanssia, mutta tulen paikalle juuri sopivasti ajoissa, etten saa enää istumapaikkaa. Puolen tunnin kuluttua istahdan lattian rajaan ja suoristan jalkani. Löydän lattialta pussillisen suklaata. Yksi miehistä tarjoaa lopultakin istuimensa ja toinen työntää sormensa kaula-aukostani sisään ja liikuttaa sitä hitaasti rintaani seuraten. Eikö tämä olekaan helvetti? Naurattaa. Ymmärräthän sinä että olisit kuollut, ellet olisi sinä? Kosisin sitä miestä karkauspäivänä, jos tietäisin mistä saan sen silloin kiinni. Siis sitä joka antaa tuolinsa.

Koska en tiedä, kosin kaikkia muita. Mutta vain niitä joiden kanssa voisin vahingon sattuessa elää lopun elämääni. Tai ainakin vähän aikaa. Joustavasti ja ihmisyyttä kunnioittaen ja vaalien ja samalla elämässä huidellen. Luottaen siihen, että toinen on hyvä tyyppi. Tekokuu ei taaskaan ehdi naimisiin. Tilanne on 2-1. Todellisuudessa voisin elää Tekokuun kanssa varmaan viikon. Maksimissaan. Käytännössä voin elää elämäni täysin ilman Tekokuuta. Mutta koska kosiminen kuuluu tuttavuuteemme, niin on ikään kuin pakko kosia. Baarimikko ei vastaa ollenkaan. Naiseni ei vaan voi. Mutta Joonas vastaa kyllä. Oikeastaan yritän uusia vaatekaappiani, mutta tässä käykin nyt näin köpelösti. Toivottavasti Joonaksella on edes kiva ääni. Yritän soittaa sille tarkistaakseni, mutta se ei vastaa. Se ei vastaa tuntemattomiin numeroihin. Aviomiesainesta. Luulen ettei hääpäivää kannata sopia. Tämä on ihan hyvä näin.

Aika paljon kaikkea, sanon hoitajalle. Sanon myös ettei minulla ole motivaatiota terapoida itseäni, sillä minulla on kaikkea. Minulla on huominen ja ensi viikko ja kolmen kuukauden kuluttua. Maailma laajenee. Istutan siemeniä, kaivan multaan kuoppia, hätistelen kissaa ja itseäni, keitän joka päivä keittoa kookosmaitoon ja yritän muistaa syödä lounasta. Istun T:n kanssa Nepalissa. Naan polttaa sormia ja pinaatti valuu yli. Sanon, että koko ajan panettaa ihan kamalasti ja miksi nämä verhot ei pysy auki, tuolla ulkona on miehiä!

Huomenna on. Ja huomenna on kello kolme ja istun Piian kanssa kahvilassa ja puhelemme rauhassa. Sitten on taas puoli viisi.


*A kertoo  unestaan, joka sisältää minua.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...