Ilman muuta olisin jotakin paljon vähemmän

5000 m2 Lappeenrannassa. Yksi 111:sta taiteilijasta.

Väsyttää koko ajan enemmän. En jaksa nousta enkä istua. Makaan ja sitten kieriskelen. Illan työt jää tekemättä ja nukun. Herään ja puhun muutaman sanan ja nukun taas. Puen lisää vaatetta. Ensin keltaisen hupparin ja vielä hupparin hupun. Käperryn peittoihin ja tyynyihin. Palelee. Haen villapaidan ja koteloidun. Sukat, villasukat. Näpytän kylmällä sormella Piialle viimeiset sanani. Nyt taitaa olla kuumetta.

Olen kuumeessa koko yön. Sen syliin onkin hyvä nukahtaa. Se on lämmin hoitajani, rauhallinen ja lähellä. Herään heti viiden jälkeen. Apteekki aukeaa kahdeksalta. Teen nopeasti kirjoitustyöt, ennen kuin kuume löytää takaisin iholle. Käyn suihkussa ja kietoudun päiväkerroksiin ja matkalle, juniin. Koko päivä taidetta ja juoruja, tutun mutkattomia naisia. Ihania. Minäkin vähän.

Haaveilen hiljaisuudesta. Villasukista, makuuasennosta ja jäävedestä. Sitten auringosta, punaviinistä ja kesästä. Pitkästä aikaa on työviikko, joka jatkuu yhtenäisenä maanantaina viidettä päivää. Pienestä katastrofista toiseen. Lapset ovat ihania, palleroita ja mansikoita. Dippailen niitä mielessäni kermavaahtoon ja suklaaseen. Haluan ottaa jokaisen syliin ja ja silitellä, vuoron perään. En tiedä saako niin tehdä näille lapsille, joten tyydyn hipaisemaan tukkaa tai taputtamaan päähän tai olemaan leikisti ihan pihalla, jotta jokainen saa vuorollaan päteä. Puhumme paljon olemattomista aivoistani. Lapset ovat mielellään sijaiseni, aivoni, kirjurini ja joku tärkeä, jota ilman en selviäisi.

Joudun keräämään muistini poimuista todistusaineistoa itseäni vastaan ja puolesta. Sietämään epävarmuuttani ja toimimaan puoliksi ammatillisuuden suojissa ja puoliksi intuition varassa. Mitä paskaa. Pysyn pystyssä, koska saan apua ja tukea. Annan itselleni helposti anteeksi sen, etten ole täydellinen. Ja että taipuisuuteni saa minut tuntemaan myötätuntoa silloinkin, kun sille ei ole aihetta.

Ennen keskipäivää painan viimeisen ammatillisen enterin ja olen hetken aikaa vapaa. Tanssin kaksi biisiä ja pyyhin työpöydän tolulla, avaan parvekkeen oven ja ikkunan. Rähisen kissalle joka repii lakanoitani. Nuolaisen aurinkoa ja se minua.

Suostun myöntämään itselleni, että kanssaihmiset muokkaavat minusta kaltaistaan, ihmiseläintä. Ilman muuta olisin jotakin paljon vähemmän. Siksi yritän vältellä omasta näkökulmastani katsoen laimennettuja ja yksinkertaisia ihmisen ainesosia. Luonnoksia ja harjoituskappaleita. Raivaan vain tilaa eliitille. Ja rakkaudelle ja ystävyydelle. Ikkunalaudalla tomaatti ja basilika elää ja versoaa. Tykkään katsoa kun ne kuikuilee kohti valoa. Nyt sitä on. Punaviinin lomassa voisin ensin kylvää lisää jotakin vihreää ja sitten uusia sanoja.