Kietoisin itseni sille nahaksi*

Kun olin seitsemäntoista, olin hylännyt kaikki aikamääreet päiväkirjoistani. Nyt ne ovat mustaa, sinistä ja punaista tajunnanvirtaa erivärisissä kansissa. Kohta ne alkavat muistuttaa niitä päiväkirjoja, joita löysin lapsena autiotalon kellarista. Alkavat muuttua. Hapertua. Erilaisia käsialoja, jotka vaihtelevat sen mukaan, kenen oletan niitä lukevan. Ja missä. Millä vuosisadalla. Minulla ei ole hajuakaan siitä, kuka kukin kirjoittamani sinä on, mutta ilmeisesti jokainen on universumini keskipisteen - minän - vastakappale ja toinen puoli, kuori tai ydin. Olen tympeän tyytymätön ihmisiin ja kaiken nähnyt. Kirjoitan runoja. Mutta niin kirjoittaa myös Leonard Cohen. En jaksa erottaa tai tarkistaa, kumpi on kirjoittanut päiväkirjani. Sitten löydänkin yllättäen kaksi oikeaa ihmistä. Olen törmännyt molempiin myöhemmin elämässäni, joten heidän on pakko olla todellisia. Toisen tunnistin vasta sitten, kun tunnustin toiselle, mistä minut voisi tunnistaa. Meistä kaikista on kasvanut aikuinen. Jonkinlainen. Miehestä pidän etäisesti, riittävän välimatkan päästä, mutta naista en tunnista vieläkään päiväkirjani naiseksi.

Kun olin seitsemäntoista, se nainen oli saatanan pelottava. Ja fiksu ja aikuinen ja pitkä ja kaunis. Minä olin ihan hiiri. Vaivoin uskalsin puhua sille, mutta siihen oli toki syynsä. Naisella oli myös syynsä grillata minua. Syy oli tietenkin mies. Miksi ne muuten oli aikuisia jo silloin?! Myöhemmin kun kohtasin naisen, ajattelin hänen olevan kävelevä keski-ikäinen katastrofi, josta kannattaa pysyä pienen matkan päässä. Räjähdysvaara. Vielä myöhemmin (5 minuuttia sitten) selvisi, että nainen on aika tarkalleen ikäiseni.

Kun olin seitsemäntoista, mies oli minun mielestäni ruma ja outo, mutta niin karismaattinen, että jotenkin vahingossa jouduin hänen suuhunsa. Autiolla linja-autoasemalla, viileässä illassa. Mies oli myös älyttömän pitkä. Myöhemmin (2 minuuttia sitten) minulle selvisi että ei ole! Se tuoksui ilmeisen hyvälle. Ainakin tupakalle. Axea ei onneksi silloin vielä ollut ja Mennen saattoi olla kaupunkilaisnuorille tuntematon käsite. Lapseni muuten alkaa nykyään oksentaa kun haistaa Axen. Itse kerron melkein kaikille, että tunnen ihmisen, joka käyttää säännöllisesti (ulkoisesti) Menneniä. Kukaan ei oikein usko. Ei kaikki usko niihin kummituksiinkaan, joita olen kohdannut.

Kun olin seitsemäntoista, saatoin käydä festareilla. Kirjoitin haluavani kiduttaa sisartani, karata, kuolla, olla irstailematta, nukkua kunnes ajatukseni kulkevat ohitseni ja hävitä maaseudulle. Join keskellä päivää rommia ja näin lapsen jäävän auton alle. Tutkin kasvattisisareni kanssa autiotaloja ja pelkäsin joka yö, että kultakalani kuolee. Se pulputti omituisesti. Olin mallina valokuvaajalle, joka hinkkasi sammakoksi puketuneena kyrpäänsä selkärankaani vasten. (Missäköhän ne kuvat nyt on?) Olin varmaan rakastunut joka päivä eri ihmiseen. Joku heistä ripotteli päälleni sokeria ja nuoli sen pois.

Kun olin seitsemäntoista, minulla oli poikaystävä, joka onnistui ilmeisesti useammin kuin kerran lennättämään spremansa suoraan silmääni ja myöhemmin myös shamppanjapullon korkin. Rakkauden kanssa saattoi olla niin ja näin, sillä kun täytin kahdeksantoista, hankkiuduin eroon poikaystäväni romanttisensäyseiltä illallisilta jostain pizzeriasta ja menin toisen pojan luo, joka mustasukkaisessa raivossaan viskoi minua tyhjillä ja täysillä punaviinipulloilla. Ne täydet vituttaa vieläkin. Mutta käsittääkseni olimme aika rakastuneita tai ainakin meillä oli jonkinlainen suhde. Hyvin lyhyt. Hyvin kiihkeä. Vuosikausia. Poikaystävän ja pojan välissä juoksin Esplanadilla Kauko Röyhkän perään, saadakseni omistuskirjoituksen juuri saamaani synttärilahjaan.

Ehkä kaikki oli juuri näin. En pidä päiväkirjaani vedenpitävänä todisteena. Ja mitä jos kaikki tämä onkin tapahtunut Leonard Cohenille?

Terveisiä Joonakselle 16 v. Onneksi kaikki on tänään toisin.


*päiväkirja