En nuku. Kuu on liian kirkas ja kimeä. Se mulkoilee seinän läpi. Kirkuu silmät umpeen kun hytisen jäisellä parvekkeella polttamassa tupakkaa. Imen nopeasti, hyppään tasajalkaa sisään. Sukissa on reikä ja paljas betoni kohtaa paljaan jalan. Jää voittaa.
Ensimmäinen levoton yö. Todellisuutta uhkuva. En lopeta itseni sättimistä. Tässä kohtaavat todellisuus ja todellisuus ja ne luovat yhteisen haaveen ja sanaleikin ja utopian ja kolmannen valtakunnan. Tämä tulee luoduksi, koska luulen tarvitsevani tämän. Aliarvioin rakkauden, sattuman ja hulluuden voiman. Yritän antaa periksi, mutta pelottaa kamalasti.
Todellisuus on myös Tokmannin kosmetiikkahyllyjen välissä puhelimeen itketty pyyntö ja toive, että sinun täytyy auttaa minua tässä. Tärisen ja sitten taas liukenen haaveisiin ja pelkoon. Yritän opetella sanomaan lauseita jotka eivät ala eillä. Levittelen näytille sarkasmini, ikuisen pessimismini ja kyvyttömyyteni luottaa ja kaiken kurjuuteni.
Yritän kaivautua maan alle ja samalla sukeltaa pintaan. Olen jo antanut periksi. Eikä minulla ole mitään hätää, kaikkea muuta. Kaikki ja vielä muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti