Kuusi sanaa

Mitä paremmassa turvassa olen, sitä paremmiksi sanani muuttuvat. Itsenäisiksi ja piittaamattomiksi.

Ei ole totta.

Mitä pahemmassa paskassa kahlaan, sitä paremmiksi sanani muuttuvat. Iskeviksi ja tunkeileviksi.

Ei ole totta tämäkään.

Yö on totta. Toinen levoton ja uneton yö. Kuu ja taivas strippaavat alkuyöstä. Bergmanin naiset kirkuvat orgasmin ja kuoleman kaipuutaan. Loppuyöstä - kun itse jo yritän sulkeutua - ne ääntelevät avoimen ikkunan takana. Toinen lonksuttaa ikkunaa ja toinen sadettaa. Tekevät pahojaan keväälle. Hipelöivät ja raiskaavat. Tappavat tietenkin. Kukaan meistä ei ole erityisen kirkas juuri nyt. En voi auttaa. Jostakin tulee vielä David Lynch ja minun on pakko keittää lisää kahvia. Riisua villasukat, vapauttaa rinnat ja lakata kynteni sinisiksi.

Viime vuosina Bergmanin suoma lohtu on ollut käänteistä, mutta silti täytyy palata lähteelle. Itku tulee tietenkin, sairaus, kipeys ja lapsuus, sykkivät kuumina suoniin, hengitysharjoitukset käynnistyvät ja minä istun ja makaan kuin viimeistä yötä. Jano sammuu. Elämän ja todellisuuden kanssa voi jotenkin aina pärjätä, mutta Bergmanin fiktio on minulle nykyään aina liikaa. Luulen, että se on vuosien mittaan imenyt niin paljon henkistä painolastiani, että todellisuudessa saan lyijymyrkytyksen, kun ajattelenkin Bergmania. Orgasmit itkettää. Niitten yksinäisyys ja rauhattomuus.

Viideltä aamulla olen kyllin uupunut. Yritän painaa mieleeni ne kuusi sanaa, johon kaikki kiteytyy. En jaksa enää nousta ja kirjoittaa. Päiväkirja on kaukana. Pimeys on jo viilenneellä iholla. Kirjoitan sanat mieleeni ja vannon etten unohda. Aamukahvilla näytän ikäiseltäni, mutta myös likaiselta ja haisevalta. Sanoista ei ole jälkeäkään. Yksi oli ehkä sormi. Jotakin tapahtui sille. Universumi kiteytyi. Olen tyhjän päällä. Edes toinen pannu kahvia ei auta. Olen nukkunut melkein kolme tuntia. Mikään ei kiinnity. Kahvikin lorisee sisään kuin tyhjään sinkkiämpäriin.

Tiedän mitä teen seuraavaksi. Avaan tuhoutuneen käsikirjoituksen. Alun. Sen sekasotkun mitä siitä on jäljellä. Olen heti luonani. Tunnistan osan sanoistani, tiedän että ne eivät ole mistään muualta kuin minusta. Olen hengittänyt ne. "Minua voi lukea kuin avointa kiisseliä. Yritän muistaa."

Annan nopeasti anteeksi kuuden sanan sanattomuuteni. Kollega soittaa, olen luvannut lounastaa hänen kanssaan, mutta muistamisestani huolimatta meinannut unohtaa. Maailma on päällekkäisvalotuksia täynnä. Muistan kaiken enkä yhtään mitään. Kirjoitan joka ikisen sanan väärin, mutta lujaa ja nopeaan. Olen valmis lounastamaan Bergmanin kanssa, tuntemattomassa maassa, ilman sukkia, koska en löydä tästä kalseasta hotellihuoneesta yhtään puhdasta sukkaa. Paljas jalka työntyy nihkeästi kenkään ja puhelin soi. Kiroan. Olen alkanut pitää puhelinta äänekkäällä, ensimmäistä kertaa noin kahteen vuoteen. Huoltomies soittaa jostakin kosteusvauriosta ja haluaa tulla valokuvaamaan sen. Nyt. Voi helvetti. Arvasin. Sitten sanon ettei täällä ole kosteusvaurioita, ei missään. Se haluaa silti tulla. En halua pukea virka-ajan mukaan. Haluan juoda viinaa pullon suusta, kirjoittaa ja runkata. En tässä järjestyksessä, mutta häiriöttä kumminkin. Sanon, että täällä on mahdollisen kosteusvaurion lisäksi myös ylimääräinen ovi. Se on ollut parvekkeella syyskuusta asti. Voitteko hoitaa sen samalla? Huoltomies empii vain vähän, laajentaen savolaisittain tulokulmansa kattamaan myös ensi viikon. Luovutan. No tulkaa milloin tulette, mutta ovi lähtee sillä samalla reissulla.

Menemme kollegan kanssa vakiokiinalaiseen. Sieltä saa nakkejakin. Ennen sieltä sai nakkipekonijotain, mutta se on vaihtunut pelkkään nakkiin ja haudutettuun sipuliin. Emme keksi muuta. Enkä kehtaa, kun ei ole edes sukkia jalassa ja meikkaaminenkin jäi kesken. Kerron mitä minulle kuuluu. Kollega on aina kartalla. Se sanoo, että miehille sopii pitkät linjat vai mitä ne oli, suuret kokonaisuudet? Ne ei näe pölyä. Huoltomiehet nyt varsinkaan.

Se sanoo, että saan kuulostaa lällyltä, koska joskus tapahtuu pieniä kivoja asioita vaikka kaikki nyt olisikin ihan paskaa muutoin. Että joskus tulee valokohtia ja ne mahdollistavat kamppailumme jatkumisen. Saan synninpäästön ja saan olla vähän lälly. Sanon että en minä tiedä, mutta tuntuu ehkä jotenkin vähän pikkuisen hyvältä kaikki ja pelottaa. Ja tämä flow.

Haemme minulle sataman Salesta tupakkaa ja pieniä suklaamunia. Sitten tauluja. Puhumme niitä näitä. Nenäliinoja ja muuta. Olen unessa ja koomassa. Todellisuus on toden totta. Avaan suklaamunan. Hidastun.