"Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus."
- Augustinus: Tunnustukset XI.20, s. 429.
(Lainaan tuota samaa mitä olen ennenkin lainannut.)
Lopetan työt puoli kolmelta yöllä ja ihmettelen, kuinka voin olla näin hidas. Minulla on kohdistusvaikeuksia itseni suhteen. Tosin sen voi ilmaista niinkin, että töitä on rästissä. Mutta aika ei enää ole sama, kuin se oli joskus kolme kuukautta sitten.
En tiedä missä olen. Vähän Oulussa, vähän tässä. En ole kuitenkaan varma, onko Oulu tässä vai tämä tässä. Piilotan aamulla esiherätystä soittavan kännykkäni kissan alle. Vasta kahdeksalta ampaisen takaisin työpöydän ääreen ja lähetän samalla teinejä koulutielle. Silloin olen ainakin tässä, villasukkaemona, huolehtimassa oman ja vieraan lapsen tarpeista. Ne eivät suostu syömään mitään, mutta ne juttelevat minulle. Keskustelen aamukahdeksalta kahden teinipojan kanssa! Päivän asioista, mutta vahingossa muustakin. Jossakin läikähtää. Ehkä ne ovat vain unenpöpperössä, eivätkä tajua mitä tekevät. Nuo ihmiset. Minua monta päätä pidempiä, melkein miehiä, hymyileviä ja tyytyväisiä, hereillä. Hyvä hetki. Nykyisen nykyisyys, jossa on läsnä itseni lisäksi mennyt ja tuleva. Juurihan se syntyi ja kohta se lähtee pois.
Lähtö ja kuolema, matka ja rakkaus, elämä itseään paljastelevana, ovat läsnä naispuheessa, jota tuotamme Piian ja Mirjan kanssa. Olemme paljosta samaa mieltä. Kivusta, melskeestä ja ilosta, jotka vispaavat ihmisen hiukkaset uuteen järjestykseen. Varsinkin silloin kun rakastuu ja se rakkaus on todellista. Niin todellista, ettei sellaista kestä montaa kertaa elämässä. Se nostaa pintaan kaiken sanattoman, se valaisee väkivalloin ihmisen mustimmat syvyydet ja paistaa ne poroksi kuin kevätaurinko. Ei sellaista voi kestää. Se täytyy vain elää. Ihminen on pelkkää kujertavaa stressipekonia. Rakkaus on tuli ja aurinko ja hiili. En uskalla olla kateellinen niille, jotka ovat palaneet poroksi jo vuosikymmeniä sitten. Minussa riittää poltettavaa, jos vain kestän tämän helvetissä patentoidun liekinheittimen tulivoiman. En ole sen kanssa yksin.
On meillä puheessa kevyempikin sävy. Olemisen sävy tuntuu ainakin itsestäni ihmistä rakastavalta ja kunnioittavalta. Olen onnellinen, kun olen saanut tällaisia naisia lähelleni. Hymyileviä, pehmeitä, fiksuja ja todellisia. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua päättömyydetkin. Tarpeeksi olevia naisia. Tarpeellisia naisia. Pidän siitä, kuinka tarpeettomien vampyyri-ihmisten ruokkiminen minussa itsessäni hiljalleen kuolee. Olkaa iloisia, ettette enää koskaan kuule minusta. Minusta tulee täydempi ja samalla vajaa.
Pidän keskipäivän kahvitaukoa. Ehdin sanoa nämä muutamat sanat. On ikävä, eikä ollenkaan. Juon vain puolikkaan kahvin. Syön tonnikalaleivän. Itkettää eikä ollenkaan. Seison parvekkeella ja savuan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti