Koko ajan liikahtamaisillani. Istun junassa, bussissa ja autossa. Välttelen taukopaikkojen kahveja, ikävöin omaani. Tuhat kilometriä sinne ja tänne, kaikkien maisemien ruskeat sävyt ja jäät, harmautta ylistävät hautuumaat, ikääntynyt kirkkomaa, jäälauttoja, jään helinä virrassa. Musta joka paljastuu ja kasvaa. Siniset taivaat, harmaat taivaat, viiltävän kirkkaat taivaat, oksankarahkat ja likaisuutta kimmeltävä lumi. Sateen ääni katoilla ja tuulilaseilla. Syksyllä syvään märkään uponneet traktorin renkaat ja nyt taas uudet. Hiljaiset elävät katsovat kuolleiden muistomerkkejä ja ajattelevat pieniä asioita; nälkää ja kauneutta. Tämä outo maailma, josta puuttuu vihreän syvin olemus.
Olen hiljaa ja ajatuksissani, unissani ja ikävissäni. Liikutun muistoista ihollani ja sisälläni. Seison Kieferin maalausten edessä ja unohdan hengittää. Maalauksissa on tuhat kilometriä tuttuja sävyjä. Viiltoja joista vuotaa lisää tuttuja sävyjä. Tuhkan ja lyijyn ja poltetun maan, kaikkien vuorten ja vesien värit. Näiden edessä ei voi olla snobi. Ensimmäisen maalauksen äärellä kohtaan sattumalta taidekouluaikojeni maalauksenopettajan. Hän on hauraampi kuin ennen. Tämä on hetken aikaa tärkeä kohta.
Kotona lämmitän ranskalaisia ja nakkeja. Silitän lapsen hiuksia ihan vähän. Olen läsnä ja poissa. On myöhä. Syön särkylääkettä. Juon oikeaa kahvia.
Yritän puhua yöllä hiljaa, ettei lapsi herää. Voisitko rakastaa minua tosi paljon. Tai ei mitään konditionaalia, vaan rakasta minua hirveän paljon, niin uskallan sitten rakastaa sinua paljon enemmän, jotta voit taas rakastaa minua vielä enemmän ja minä sinua ja sinä minua ja minä. Se on yhteinen loputon rakkausliikkeemme. Kukaan ei kuitenkaan ole Australiassa tai Vuosaaressa. Muutetaan yhdessä Tampereelle ja Turkuun ja Runnille, mutta ei Vuosaareen, vaikka se onkin ihan kaunis. Minä tulen nyt ensin sinne ja piilotan lisää pinnejä huoneisiisi ja parvekkeelle, mattojen alle ja vuoteeseen, merkitsen kaikki paikat. Sinä nukut jo vaatteitteni kanssa ja kahdelta yöllä muutun mustasukkaiseksi niille. Itselleni.
Puhumme kuin olisimme puhuneet tätä samaa aina, minä vain rakastan, tai ehken rakasta ja sinä sanot minulle että älä sano ettet rakasta minua ja minä rakastan sinua. Minä sanon että haluan olla turvassa rakastaessani ja rakasta minua. Puhumme itsemme samalle viivalle ja aaltopituudelle. Ei ole muita rakkauksia, ei voi olla, ei mahdu, koska tämä rakkaus laajenee. Tarkennamme ja tarkastelemme samaa lausetta uudestaan ja uudestaan, että tietäisimme vielä paremmin. Vaikka tiedämme jo senkin, mille kummallakaan ei ole vielä sanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti