Osa itseäni on jatkuvasti muualla. Myöhästyneenä junasta ja bussista, asemalla odottamassa, matkalla tai saapumaisillaan määränpäähän. Osa minua on mennyt jo ajat sitten, eilen ja toissapäivänä. Unessani istun tyhjällä asemalla, hieron sormenpäilläni kipeätä otsaa, polttouunin katkua aivoissa. Edessäni on iso teksti täynnä ruskeaa ja harmaata, mutta en pääse sen ytimeen millään.
Luulen että saan tehdä työtäni näin. Pääsemättä ytimeen. Lause kerraallaan, sävy kerrallaan, maailma kerrallaan. Kaikki sekoittuu yhdeksi, liikun lähelle ja kauas, itsessäni, keväässä, maalaustaiteessa ja iholla, värikartalla, juutalaisvainossa, märillä pelloilla, tulvivilla virroilla, kaasukammioissa. En muista kuka olin aiemmin, mutta tiedän kuka olen viikon kuluttua. Repsotan auki vaikeillekin muistoille, kohtaamisille ja nälälle. Tuskastun. Olen sallivainen ja sekava, pelokas, vihainen, rakastunut, vaativa ja hermostunut. Laiska, orgasmikeskeinen ja ejakuloiva.
Värinäköäni haittaa sosiaaliset suhteet ja jokapäiväinen kahvimme. Karsin niitä. Tarvitsen pitkästymistä ja harhailua. Harhaakin. Haluan kaivautua rakkauteni pimeään ytimeen nääntymään. Sinne missä lima ja musta virta sekoittuvat veriseksi sykkeeksi, poukkoilevaksi ja ärsyttäväksi vuoristoradaksi, josta tipun aina lennossa uudestaan ja uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti