Rakkaus

Minä olen rakastunut. Rakastuin jonakin karkauspäivän kosintojen jälkeisistä maanantaista, kello 13:15. Huomaamatta, ohimennen ja kesken tupakoinnin. En oikein tiennyt mitä tapahtui. Nyt tiedän vielä vähemmän.

Nyt tiedän, etten tiennyt mitä tapahtui, koska olen oppinut olemaan tunnistamatta rakkautta. Sellaista isoa ja kokonaisvaltaista joka tulee ja lyö maahan ja sitten heittää kattoon ja taivaalle, niin korkealle että lentää paniikkioksennus. Ajattelen että se nyt oli jokin - häiriö - mutta onneksi se meni jo ohi.

Se tuli kuitenkin takaisin. Monta kertaa ja kulki minussa miten sitä huvitti. Sen nimi alkoi painua mieleeni. Sitten se tuli joka päivä. Ja joka yö. Nyt se asuu täällä ja huohottaa korvaani taukoamatta ja minä hengitän sen nimeä ja lausun sen ääneen unissanikin. Itken sitä ääneen hereillä. Olen ikävästä sekaisin.

Olen jättänyt maailmani kokonaan heitteille ja valmistaudun johonkin, mikä saattaa olla tuhoisinta ja vaarallisinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. On silti sekin mahdollisuus, että se on ihaninta ja kauneinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Yritän muistaa olla tässä hetkessä, seisoa urheana pelkoni ja itkuni rinnalla ja ottaa vastaan kaiken sellaisena kuin sen tulee. Helpompaa olisi hirttäytyä rautalankaan oman lapsen silmien edessä.

Yritän muistaa, että tätä olen odottanut. Aina. Nyt kun se on tässä ja hakkaa päätäni seinään ja keittää sydämestäni lihakeittoa, yritän inahdella että ei vielä ja nytkö jo, en ole valmis vielä. Samalla rukoilen jumalia olemaan kerrankin olemassa ja lyömään tähän jonkin virallisen leiman, että tämä on totta.

No eihän tämä tietenkään ole totta. Elän noin neljän ihmisen edestä joukkopsykoosia ja minulla on samalla tavalla psykoottinen ja harhainen mies lähelläni tai sisälläni. Oikeastiko olen odottanut tätä aina? Rakkautta joka polttaa kaiken tieltään ja harhauttaa minut uskomaan elämään, rohkeuteen, onneen, hellyyteen ja apinan raivolla kuluviin loppumattomiin joukkopsykoosiorgasmeihin.

Kyllä.