Heräsin ennen yhdeksää, kun joku rynni ulko-ovesta sisään. Keitin ensimmäisen pannun kahvia ja oikoluin tekstin. Kirjoitin lisäosan, koska unohdin sen eilen. Luin naisten viestiketjua facebookissa ja liikutuin. Pläräsin osan unohtuneista posteista ja istuin parvekkeella tupakalla. Tänään on kylmempi kuin eilen. Kahvitauoilla kuuntelin musiikkia ja sättäsin vähän Vuoren ja Jannen kanssa. Kävelin kaupungille, harhailin ja törmäsin ruokakaupassa Nimettömään. Kermaa kahdeksi päiväksi, paseerattua tomaattia ja couscousia. Joimme kahvit. Sanoin keskittymiskykyni olevan näädän, vaikka se on hillerin. Saattaa myös olla, että luulen sanoneeni näädän, vaikka sanoinkin hillerin. Näin kun naakka söi oksennusta.
Olen pohjalla, mutta siellä ei jalat yletä maahan. En enää hypi parvekkeelta, mutta hirttäydyn päivittäin, vähintään kahdesti ja itken siinä samalla. Ehkä pitäsi tarkistaa lääkitys tai oikeasti kuolla. En pysty tähän.
Mietin, miten olen sillä tavalla vanhennut, etten jaksa aina pysyä perässä nykypäivän deittikulttuurin ja tapailusääntöjen kiemuroissa. Ihmettelin tätä ääneen perjantaina Anjan kanssa. Mennen palveli meitä nopeammin kun koskaan, ehtimättä edes vittuilla, joten kielenkannat kalisivat tahmaisina säädyllisen alkoholiannoksen alaisina. Muistaakseni. No muistaakseni tosiaan, sillä kävin vielä kotimatkalla rannassa kävelemässä ja päästämässä ajatuksia ilmaan. Kirkuvia lokkeja ja laattaavia naakkoja.
Kaikki panee kaikkia, sukupuoleen tai paljon muuhunkaan katsomatta. Liberaali ristiinnussiminen, kolmiot tai kuusikot, miehet ja naiset, miehet ja miehet, naiset ja naiset, kissat ja lapsetkin, kaikki yhdessä ja vapaa suhde kaupanpäällisiksi ja huumeita kans. Ei niin, että se minua suuresti liikuttaisi, kunhan en joudu siihen mukaan. Eikö kukaan enää halua vain rakastaa ja olla se tärkeä? Lounas saattaa tänä päivänä olla samaa kuin päiväkahvi ennen vanhaan, puhumattakaan hengailusta. Kun minä olin hengailuiässä, se tarkoitti jäätelön syömistä torinkulmalla ja kiipeämistä festarialueelle kaverin kanssa maksamatta pääsylippua. Teen molempia vieläkin, mutta ne tarkoittavat juuri sitä mitä ne ovatkin. Tosin aidan yli kiipeän edustamalla melkein mitä tahansa julkaisua, joka ottaa kirjaimeni vastaan.
Lopetan takaovien sulkemisen tähän. Ei minun(kaan) tarvitse luopua mistään. Perun viimeisen viestini Pissapojalle. Osaan minäkin lounastaa, vaikken leijumiseni keskellä ymmärrä omaa parastani.
Lyhenevät puhelut, viestit, kasvava etäisyys, naurettava kieriskelemiseni Leinon ja Kallaksen kanssa. Luovun suosiolla. Laitan etuoven säppiin ja karkaan kaikista niistä takaovista, joita en ole sulkenut. Paitsi että olen sulkenut ne kaikki. No, ehkä hapenpuute ja seuraava hirttäytyminen hoitavat homman kotiin.
Sitten olen vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti