Nyt

Tekee mieli piirtää rasti seinään. Lopetettuani tympeän itseruoskinnan ja hiukkaskiihdyttelyn, olen ollut aikalailla zen kohta vuorokauden. Nukkunutkin kuin jokin tieteiselokuvien sata vuotta jäissä maannut lahna, joka kohta herätetään nauttimaan muutama lasillinen punaviiniä mitä parhaassa seurassa.

Ei tarvinnut kuin kiihdyttää puoleen täystehostani, kirkua ja sitten jarruttaa. Ja avata suu. Muistaa kuka itse on. Miten se voikin olla niin vaikeaa. Se on ainakin itselleni fyysisestikin ahdistavaa ja pelottavaa. Paljastan arkuuteni, pelkoni ja haavoittuvuuteni yhdessä lauseessa. Koko keho taistelee sellaista antautumista vastaan, niin että sattuu. Ja minähän tiedän mitä tapahtuu. Vaikka oikeasti en tiedä.

Tapahtuu jotain muuta. Saan sen mitä haluan tai tarvitsen. Luulen ettei se tule olemaan helppoa, ainakaan tulevaisuudessa, mutta yritän sitten tulevaisuudessa muistaa, ettei tämäkään tässä ole helppoa. Eikä tulevaisuudella ole mitään väliä, koska sitä ei ole. On vain nyt. En voi lintsata tässä hetkessä, jos aion selvitä tulevaisuuteen asti.

Kaikki virtaa ulos ja sisään ja minusta irtoaa pieniä ääniä. Ne tulevat itsestään, aivojen ja ruumiin yhteistyönä purskahtelevaa rakkautta; himoa tai rauhaa. Naureskelen niille, koska en voi niille mitään. Aivan kuin jokin toinen olento minussa muistuttaisi olemassaolostani ja esittäisi ulkopuolisuuteni kielellä, jossa on vasta äänteiden poikasia. Jokin rotta tai jokin sellainen pieni eläin jossa on vähän karvoja ja joka vikisee. Tökkii minua olemaan minä.

Ja kaikki onkin helppoa. Se miten puhe kantaa ja leijuminen lakkaa. En ole ollenkaan irti. Olen tahmaisesti kiinnittynyt ja nyt uskallan kiinnittyä lisää. Ei minulle tarvitse luvata paljoa, kunhan lupaa kaiken. Enkö minä vielä muutama viikko sitten itkenyt Iisalmen Halpa-Hallin kosmetiikkaosastolla, että sinun täytyy auttaa minua. Silti en aina muista että olen kavokkain ihmisen kanssa. Samanlaisen umpiopakatun lihakimpaleen kanssa kuin itsekin.

Kävelen koko päivän kaupunkia. Piian kanssa ja vielä itsekseni. Puhun paljon päässäni. Siitä mitä en näe, siitä miten minulla on ikävä ja siitä, että tämähän on hienoa aikaa. Sitä muutosta, josta olemme vuosia puhuneet ja nyt olemme sen häränsilmässä. Ei se meitä riko. Se on mielenkiintoista. Istumme satamassa, aurinko paistaa ja me teemme ehkä hölmöjä valintoja, mutta teemme kuitenkin.

Juuri nyt on lämmintä, vesi on vapaa ja miehet riisuvat paitansa pois, yksi nukkua retkottaa veden reunalla ja odotamme tipahtaako hän unestaan suoraan veteen. Nuori vaalea dandy joka on liiskannut hiuksensa sivulle, imee tupakkaa samaa tahtia kanssani ja minä hymyilen muuten vaan, en sille, mutta sekin saa osansa. Sekään ei näe mitään. Se taitaa olla rakastunut.

Piia sanoo, että Janet Jackson on 49 ja raskaana. Minä paistan herkkusieniä ja menen sitten Anjan kanssa ulos. Elämä on yksi iso rakkaus juuri nyt. Ei kannata pilata sitä menneellä ja tulevalla.