Öitä kaunein sinä ja nuku hyvin sinä pyhä*

Hillerin yöpöytäkirjasto sortumisen jälkeisenä aamuna. 

Tupakan mittainen kuva. 

Katsoin teemalta Françoise Saganista kertovan dokkarin. Juliette Gréco kertoi nähneensä Saganin kirjoittamisen jälkeen. Hikoileva, läpimärkä ja kalpea nainen. Hakkasi ensin konetta viisi tuntia. Minäkin hikoilen ja hakkaan. Kukaan ei taida nähdä sitä naista, joka kirjoitettuaan nousee ja menee tupakoimaan parvekkeelle ja kääntää selkänsä auringolle. Sanaton ja poissaoleva. Olen uupunut, mutten yleensä ajattele sitä niin. Ajattelen jo unohtuneita sanoja, sitä miten huonosti selvitin ne. Ja silti ne ovat vain sanoja. Elivät minussa, syttyivät hetkeksi ja nyt ne ovat jo poissa. Kaukana, painossa ja verkossa. Todellisuus on tässä. Valona ja viileytenä iholla. Väsymyksen hehkuna.

Maalaan kuvan kun käyn tupakalla. Tupakan mittaisen kuvan. Teen sen nopeasti.  On aamuja, jolloin hiki kuivahtaa iholle, enkä pese sitä pois. Ja hetken oltuani tunnen onnea. Siitä että jokin on valmista, eikä minulla ole mieletön kiire seuraavaan ja sitä seuraavaan tapaamiseen. Olen viisi minuuttia etuajassa pankissa ja puoli tuntia etuajassa kotibaarissa. Käytän sen puolituntisen istuen suljetulla osatolla, siis terassilla ja nakerran Pirkan kanatoastia, johon on sattumalta eksynyt pala kanaa joukkoon. Tumppaan tupakat omenamehuun ja jatkan kirjoittamista. 13 ja 1/2 tuntia, enkä edes hikoile päästessäni takaisin tyhjään kotiini. Miinus puoli tuntia kanalounasta, pitää naisen kuivana.

Pizzaa ja sanoja. Eri päivinä tietenkin. Jaksan vielä yhden aamun hulinaa työpöydän ääressä notkuvassa päässä, mutta sittn leuovutan ja menen ostamaan amppeliin kukan. Tulen kylläiseksi naispuheesta, Ikeasta ja sushista. Joku mies seuraa meitä läpi ikeasokkelon. Varmasti seuraa, sillä huudan suoraa huutoa hyllyjen välistä kaiken, mitä kukaan ei halua tietää seksistä tai rakkaudesta tai minusta. Sitten huudan että ai niin, mä olen suhteessa! Parisuhteessa! Jossakin, hukkaan meneen ostoskärryn ja itseni välissä Taina kuuntelee tarkasti ja vastailee huutaen vähän hiljempaa. Minulla on jokin rasitusvamma käytöstavoissa. Se näyttää kuitenkin sopivan hyvin maailman pervoille ja yksinäisille hiippareille.

Yritän nukkua päiväunet, mutta rakas ja hyvä kollegani soittaa. Että mitä kuuluu ja sitten jotain oikeaa asiaakin. Olen käpertyneenä ikävään ja peittoon ja juuri nukahtamaisillani. Sanon mitä kuuluu osastolle sen, että oon ihan rakastunut hilleri. Se sanoo uumoilleensa, mutta kirjaimissani se ei kuulemma näy mitenkään. Se sanoo lempeästi, että minun olisi aika alkaa vähän romanttisemmaksi. Niin ja hulluksikin voisin alkaa. Että mene nyt sinne Ouluun. Olen jo menemäisilläni, mutta sitten pakahdun, enkä liikahda mihinkään. Miksi kukaan ei tule minun luokseni hulluuttaan? Minä en aina jaksa olla se hullu. Käperryn uudestaan ja käpristyn.


*yöllinen sättiviesti, tosin väärältä mieheltä