Joskus pitää olla vaan hiljaa ja....

...nussia.

Päiväni ovat paranemaan päin. Ilmassa leijuu hellehuuruisia mietelauseita ja keski-ikäisyys löyhkää terassilla. No ei löyhkää, kunhan leijuu tai jotain, ainakin S:n mukaan. Se johtuu tietenkin minusta. Tai voi ne olla ne viereisten pöytien mummotkin keski-ikäisetkin. Onneksi on kauniita ja nuoria miehiä ja naisia, joiden vieressä voi löyhkätä ihan rauhassa. Toisella puolella S ja toisella puolella Vuori, jota katsellessa sydän lämpenee. Olenko minä laiminlyönyt rakkaitani? Itseäni olen ainakin lyönyt.

Puhumme sublimaatiosta. Parisuhteen myötä M on päässyt turhasta luovasta taakasta ja keskittyy vain pakolliseen palkkatyöhön ja parisuhteeseen. Hakalan sublimaatiot on jatkossa kuultavissa Soundcloudissa. Se on yhteinen päätös. Se on sitä jalostunutta viettienergiaa. En tosin tunne itseäni järin jalostuneeksi ja luovuuskin keskittyy, sublimaatioyrityksistä huolimatta, enimmäkseen navan alapuolelle. Ehkä viettinikin on sitten vähän jalostumaton. Mutta silti, on hyvä olla turvallisten rakkaitten lähellä. M:n parisuhde kestää kenkäkeskustelumme kuin mies. Ihana mies. Haukumme Maaret Kallion lyttyyn ja huudamme, ettei parisuhteessa tarvita vittu mitään mitä siinä on oltava. Tai jotakin sellaista. Unohdan ettei minulla ole parisuhdetta.

Ei tässä mitään, mutta rautalankapainotteista tapaamista edeltää neljän tunnin naispuhe, joka vie minut jonnekin kohdun ja kehdon rajamaille. Naispuhe on rakkautta, huolehtimista, hyväksyntää ja kermavaahtoa kahvissa ja hiljaisuutta. Tyydytyn kuulemisesta ja puhumisesta ääneen, oma kauhu ja epävarmuus laantuu vähäksi aikaa. Pesimme puistossa tammen alla ja sitten pesimme T:n parvekkeella ja sohvalla. Olen kevyempi ja vapaampi. Väsynyt vain. Hetken aikaa onnellinen.

Aamulla luen seksikolumnista, että parisuhteessa on seksiä vähintään 1-2 kertaa viikossa. Minussa on seksiä pari kertaa päivässä.

Ja sitten se vasta tulee. Jälkeiset. Itku ja parku ja kauhu. En osa olla niitten kanssa mitenkään, enkä ehdi hamuilla apua keneltäkään. Istun tuolissa parvekkeella ja yritän antaa niitten kaikkien tunteitten tulla. Meinaan kaatua vaikka olen napakasti paikoillani, kun pelko ja rakkaudettomuus lyö läpi. Räkä valuu nenästä ja kurkussa on bataatin kokoinen möykky jota yskin pois. Päässä viiltää, alaselässä kasvaa jokin polte. Minä olen antanut tämän ennenkin tulla, mutta nyt minusta tuntuu, että halvaannun. Yritän päästää senkin läpi. Ja kun se tulee, nousee kaikki ihokarvat kokonaan pystyyn ja itken lujempaa. Kun rauhoitun, alkaa varpaitani kihelmöidä ja jostain vatsanpohjasta tai sydämestä nousee suuhun oksennus.

En halua enää ikinä mitään.

Paitsi joku voisi tulla pelastamaan mut. Tuo viinaa ja köyttä. Etten hukkuisi ja voisin rauhassa hirttäytyä.