Kynsien alla kurkumaa

6.4.16 2.32

15.6.16 1.43

Uni velvoittaa uneksimaan. Rakennan parvekkeelle pesän. Siellä voi nukkua koppakuoriaisten kanssa, kuulla kesäyön viritetyt mopot ja autot ja vartioida kissaa, jolla on mielessä hitaasti itävien kesäkukkien ruukku ja itikkasuupalat.

Grillaan lapsen kanssa yöllä juustomakkaraa ja bataattia. Olen höperö ja hetkittäin surullinen äiti, mutta lapsi hymyilee. Poltan bataattitikut, mutta vain puoliksi. Kerään palaneet omalle lautaselleni.

Viimeiseksi yöllä maisema parvekkeelta, pohjoisemmassa nousevan auringon vaaleanpunainen punerrus ja hyvää yötä. Olen lähellä itseäni ja nukahdan kuun valoon. Se on sarastava aurinko ja seuraavaksi se polttaa paljaita varpaitani. On aamu. Ei sillä maisemalla olisi mitään väliä jos siihen ei liittyisi jo kaikki. Enimmäkseen päässäni. Mietin jo valmiiksi kuinka saan sen joskus hinkattua pois. Luulen, että paras tapa on antaa aivoihin syöpyneitten kuvien vain olla. Niillä on yhteys tunteisiin ja aistimuksiin. Niitä ei voi väkivalloin pyyhkiä tai tuhota. Niiden liike heikkenee kun niiden antaa olla rauhassa. Minussa leijuu alkukevään jäätävä tihkusade ja vesitornin hahmo. Perillä olemisen hetkellinen rauha, syvä usko siihen, että näin on aina ollut ja näin on aina. Kenellekään muulle se ei ole muisto, eikä sillä ole muille mitään merkitystä. Siksi en päästä siitä irti. Muistan mielelläni ja hymyilen.

Kesken kaiken kysyn, voitaisiinko harjoitella kuuntelemista ja puhumista ilman aseita? Ja välittämistä ja kompromisseja? Saan vastaukseksi, että ilman muuta. Alan pelätä että meille syntyy muistoja ja samantien alan muistaa. Yritän unohtaa sen, mikä aiheuttaa kauhua ja kipua. Se mikä on yksin minussa. Se on vielä jatkuvassa liikkeessä, ja elossa, siksi siitä ei saa kiinni, eikä sitä voi tarkastella rauhassa, pelkkänä syöpyneenä kuvana. Mikä se sitten onkaan. Ja sitä tulee koko ajan lisää. Jokainen parvekkeella istuttu tupakka on uusi kytkentä. Uusien sanojen jälkeen ja uusien tapahtumien jälkeen. Aina on mahdollista, että syntyy uusi muisto. Vaikka sellainen, jossa istumme sohvalla ja itkemme ääneen katsoessamme Inside Outia.

Hiljaisuus kotona kasvaa. Kummallista, sillä taloon tuli juuri sähköurut. En ole nähnyt lastani tuntikausiin. Rakkauteni on läsnä jokaisessa keittämässäni makkarakeitossa. Yksi niistä on kuumana hellalla. Ranneketjussa on skonssitaikinaa. Tukka on kiinni ja yksi suortuva karkaa jatkuvasti. Kynsien alla on kurkumaa. Lajittelen pyykkiä. Sitä on liikaa. Kolmen kaupungin verran. Lisään paprikajauhetta. Märkä pyykki painaa olkapäähäni punaista viivaa. Otsassa on pieni mustelma. Siltä yöltä kun vedin itseäni turpiin.

Puhun K:n kanssa ihmisistä. Miehistä ja naisista. Niistä ja meistä. Sodankäynnistä. Ehkä siksi, että minulla on oma sota. K komppaa ja kuvailee hyvin sen minkä minä jo tiedän. Näkökulmat, strategiat ja ylitulkinnan. Lopulta, kun on valmis kohtaamaan toisen ihmisen, sitä menee kohtaamiseen panssarivaunulla.

P käy kastelemassa parvekekasvini ja unohtaa saamansa basilikan pöydän reunalle. Minä siirrän basilikan, sängyn ja sitten sohvan. Parvekkeen pesässä minulla on oma ilmanala, väkivallaton, rakkaudeton ja viileä. Olen ollut liian vähän yksin.