Aamulla luulin olevani myöhässä. En ollut. Lapset olivat etuajassa, kuten jokaisena aamuna tällä viikolla. Kylmetyin ja kastuin matkalla töihin. Ennen kuin ehdin aloittaa kuivattelun, olin jo aukomassa liian tiukkoja väripurkkeja hätäisille taiteilijoille ja yritin samalla epätoivoisesti hörppiä kahvia. Tietäähän sen mitä sitten tapahtuu.
Valelin marimekkoni läpikotaisin paskanruskealla akryylimönjällä. Vaistomaisesti riisuin mekon heti ja aloitin pikapesuohjelman. En muistanut, että rintsikat jäi jonnekin matkan varrelle. Onneksi mekon alla oli toppi, joka tosin on avartavan antelias ja varsinkin kumartuessa se avartaa näkymää nännipihoille asti. Lasten ilmeestä näin, että asua kannattaa välittömästi kohentaa, mutta koska olin jo kyynärpäitä myöten pesualtaassa, ajattelin ettei voi mitään, tällä mennään nyt ja sori. Muutama lapsi äiteineen tuli myöhässä ja äiti oli välittömästi kartalla tarjoutuessaan hakemaan minulle vaatetta. Nyt heti. Loppupäivästä saman äidin lapsi sai kuivata mekkoa hiustenkuivaajalla. Teimme sitä vuorotellen viimeiset puoli tuntia. Omalla vuorollani leikin, että kuivaaja on pyssy ja ammuskelin lapsia surutta kuumailmalla. Mekko kuivui kohtuullisen kuivaksi ja vetäisin sen taas päälleni ja siirryin pesualtaalle valvomaan aina kriittistä viimeistä kymmenminuuttista. Yksi lapsista hinkkasi juuri samanaikaisesti palettiaan käsisuihkulla. En ehtinyt sanoa tai tehdä mitään, sillä viileähkö vesisuihku suoraan reisille ja mekolle keskeytti ajatuksenjuoksuni. Olin aika tyyni. Itse asiassa ajattelin juuri silloin punaista mattoa. Olen punaisella matolla. Olen eliittiä. Olen tähti.
Jatkoin tähteyteni suorittamista metsässä ja Runnilla. Takitta ja kevyissä kangaskengissä. Lempeä kollegani muistutti minua taas, etten ole kovin romanttinen. Kyllä minä olen. Oikeasti. Heti kun saan selville, mitä ihmettä se oikein tarkoittaa. Mielestäni kauneinta romantiikkaa, on syödä makkaraa ja panna takaapäin suihkussa. Tai jotain sellaista. Tykkään myös runoista.
Punainen matto ja eliitti tulivat elämääni vaivihkaa eilen. Onneksi. Kiitän niistä ystävääni K:ta, jolta olen oppinut muutamassa tunnissa taas paljon. Lähinnä miehistä. En kyllä tiedä mitään niin kivaa kuin avautuvat ja juoruilevat miehet. Tai juoruilu on ehkä liioittelua - sanotaanko että keskustelevat ihmiset. Unohdan usein, että miehetkin ovat ihmisiä ja niillä on samat kauhut elämässään kuin naisillakin. Niiden kauhujen kertaaminen on paljon helpompaa puolueettomalla ja miinattomalla ei kenekään maalla. Epävarmuus, tila, hulluus, rakastuminen, ihastuminen ja se kaikki. Paska ihanuus.
Nyt kun olen tottunut olemaan tässä, vaihdan taas huomenna kaupunkia. Kuljen ilman takkia ja palelen. Olen kotona missä vaan. Haaveilen lauantaista, jolloin saan vetää verhot ikkunaan, maata laiskiaisena punaviinipullo kainalossa ja jossakin pyjamantapaisessa, sanomatta sanaakaan kenellekään. Jos mieleni muuttuu, voin tutustua Oulun yöelämään itsenäisesti ja anonyymiuttani suojellen. Haaveilen tietenkin myös munasta ja aamukahvista vuoteeseen ja sen sellaisesta, mutta en niin epätoivoisesti että ihmisidentiteettini kärsisi. Kunhan vaan loikoilen sillä punaisella matolla niin saan kaiken. Varmaan sitä munaakin jostain. Pitäkää te sillä aikaa todellisuutenne aisoissa ja fiktiivisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti