Sir David Attenborough selostaa

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, WSOY, 2012.

Ulkona on kesä, mutta meillä on vedetty kaikki verhot ikkunoiden eteen ja kattilassa kiehuu inkivääri. Olen nukkunut kaksi yötä huonosti ja katkonaisesti. Lapsen kuume huiteli viime yönä neljässäkympissä ja aamulla peruin kaikki menoni. Puhelimitse ja mielessäni.

Lyhyessä unessani kävi vieras ja kehräsi kuin kissa. Veljeni, joka kuoli ajat sitten, mutta näinä päivinä. Ensimmäinen kissani. Aina ennen juhannusta muistan nämä päivät. Näinä päivinä on tullut lisää kalmoja. Nuorten miesten itsensätappamisen vimma on loputon ja se periytyy. En sure sitä nyt, enkä tee lisää nuoria miehiä tähän maailmaan. Yksikin itsemurha on tarpeeksi, vaikka niitä siunaantuisi kuinka monta. Minun puolestani niitä saa yhä tehdä. Siis jatkakaa.

Marttyyriuteni sulaa keskusteluissa K:n kanssa. Itsestään syntynyt vertaistukiryhmä kokoontuu fb:ssä yötä päivää. On kivaa lukea sanoja mieheltä joka kamppailee panssarivaunujen ja hymiöitten kanssa. Itse tunnen itseni ihmiskokeeksi. Se ei ole uusi tunne.  On sellainen olo, että minua tarkkaillaan kuin jossain luontodokkarissa. Sir David Attenborough selostaa. Maailma on täynnä paikkoja ja aina voi vedota siihen, ettei ole nähnyt minua vielä Madagaskarilla ja olemme kutenkin tunteneet niin vähän aikaa. Ja minä kun luulin, että riittäisi kävely yöllä lammelle ja takaisin. Kylmät väreet kulkee pitkin selkärankaa ja bataatti valuu kurkusta vatsanpohjaan asti. Tiedän, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Maailma on neljä ja puoli miljardia vuotta vanha, ehkä ylikin. Kaikki aika sen rinnalla on vähän. Minä olen kaikkineen vain ihmisikäinen. Sen verran pitäisi elää.

Olen itse hankkiutunut tähän tilanteeseen, jossa kuljen kolmen kaupungin väliä ja sekoilen jo pelkkien hiuslakkapullojen kanssa. Kuopiossa 1, Iisalmessa 0, Oulussa 2. Eli olen vihainen itselleni. Olen siis järjestellyt elämäni täysin päin vittua. Liikkunut aivan turhaan. Toinen ei tule vastaan, eikä suostu kompromisseihin. Silti sitä hämmentää ajatus, etten minä liikkuisi. Sitten ehkä pitäisi miettiä. Mutta liikunhan minä nytkin?

En minä liiku. Katso vaikka. Aion jäädä tähän, koska tässä on elämä ja haluan olla rauhassa, yhdessä kohdassa, edes hetken ja hengittää. Yritän miettiä suhdetta, jossa ei ole aikaa ja ajanlaskua. Alan ymmärtää olemattomuuteni ja mitättömyyteni. En ole ehkä vielä päässyt luikertelemaan kuivalle maalle ja ihmiseksi asti. Tässä kuitenkin olen kuivalla maalla. Olkoonkin kaupunki sitten epäviehättävä seurassani tai muuten vain nuupahtanut. Tässä on uupunut lapsi iltapäivän unessa ja itseään lipova kissa. On aikoja ja paikkoja joissa minulla itselläni on merkitystä, ei niinkään taustalla tai kulisseilla, tai torilla seisovilla patsailla. Meillä on täällä ajanlasku. On lounasaika ja joulu. Ja kaikki tekemäni kompromissit. Syntymä ja kuolema.

Yritän ymmärtää ja päähän sattuu. Laitan viestimet kiinni, en soita enkä vastaa enkä ole olemassa. Haluan olla ilman ja samalla kokonainen minä. Teen vihdoin kompromissin itseni kanssa. Henki kulkee heti. Alan aineellistua ja hymyilen. Parvekkeelle sataa vettä. Suoraan Kuolinsiivouksen kansilehdille. Antaa sataa. Se tapahtui eilenkin, se tapahtuu nyt ja jossakin tulevaisuudessakin. Alan olla ihana.