Napa vähän kärähti. Olen opetellut muutamana päivänä kaunokirjoitusta parvekkeen pöydän ääressä ja se sai vasemman käteni pois tolaltaan. Nyt se on olkapäätä myöten vierasta, tosin minussa kiinni olevaa ja kipuilevaa lihaa. Napa meni siinä samassa rytäkässä. Aurinko porautui sinne ja jäi jumiin.
Huolimattomuuteni tekee minusta palvilihaa. Valelen sitä vaseliinilla, fragrance freellä intensive carella. Miksi muuten kaikki fragrance freet HAISEE sille fragrance freelle?
Näin yöllä unta, jossa marinoin ja valelin uunissa hautuvaa kanaa. Huolellisesti kuin iltahartaudessa. Tirisevää lihaa ja zeniläinen ote kastikekauhasta. Unessa oli yö ja uuni hehkui minua vasten kuin ihminen. Otin pakastimesta suklaatuutin ja siitä tippui päälleni suklaanpaloja. Ne sulivat heti, kimmelsivät uunin hehkussa ja minä nuolin itseni. Ajattelin miten surkeaa olisi, jos ei pitäisi edes suklaasta. Tai ehkä itsestään.
Onneksi on seksihelle, joka polttaa napaa. Onneksi on rakkaita naisia, joiden sanat ja teot pitävät minua pinnalla ja nestehukan ulottumattomissa. Onneksi minulla on keskiaikaisen inkvisaattorin välineet, joilla ruoskia itsestäni pois kateus, ikävä, hylkäämisen aiheuttama pelko, rakkaus ja tulevaisuus. Mitään ei ole. Kaikki katkea aina siihen kun lähden. Kaikki katkeaa aina siihen, että tulen. En tiedä onko se tervettä. Haluan silti tulla.
Ymmärrän ruumiini tarpeen olla olemassa, mädätä rauhassa, lopettaa tähän ja luovuttaa. Luen sen ristiriitaisia merkkejä. Etäisyyden aiheuttamia hallusinaatioita, hullun lehmän tautia ja muuta sellaista. Puutunutta lihaa. Ihmisenä olisi helpompaa. Sellaisena positiivisena olentona, jonka jäljiltä maailmassa paistaa kilpaa auringot ja uunit.
S: Miten sellaisessa voi elää? (Etäsuhde)
P: Vittuuntumalla.
P: Poteroitumalla.
S: Vittutuntumalla?
S: Mutta miten sen etäisyyden kanssa voi elää?
P: Ei kait siinä mitään järkeä ookkaan.
Avaan pakastelokeron ja sieltä suklaatuutin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti