7/03/2016

Kukaan ei puhu ääneen eikä kukaan kuiskaa




On pitkiä unettomia öitä. Päänsärky ukkosenjohdattimena. Nyt sataa ja äsken satoi. Yöllä on aikaa miettiä ja juoda jääkahvia. Jääpalojen ohut kilke kupin reunaa vasten, nihkeä liha, masturbointi ja ikkunalaudalla tepastelevat näkymättömät linnut. Kuka on kaikkein yksinäisin? Se joka kaipaa vai se joka ei.

Kissa pölyttää. Karvoja leijuu kaikkialla.

Yöllä on aikaa miettiä. Lapsen ääneen lukema rukous. Meille kaikille. Nuoren tyyneys ja rauhallisuus leirikeskuksen kirkossa. Minullakin voisi olla Jumala. Liikutun ilmankin. Ei kukaan pelasta, en ylösnouse, eikä mikään jatku iänkaikkisesta iänkaikkiseen. Ajatus harhailee, mutta tunnen yhden virren etäisesti ja voin mumista mukana.

Nuori puhuu perheestä ja rakkaudesta, poikaystävästä, ystävistä. Kiittää ja muistuttaa itseäänkin kertomaan rakkaudesta. Se on varmaan kuusitoista ja sillä on jo poikaystävä. Sen ohut ääni on paisuvaiskudosta rakkauden erämaassa, versova vihreys ja hatara iänkaikkisuus. Olen kateellinen. Minua Henki ei kosketa, mutta ei kosketa kukaan muukaan. Unohdan itsekin koskea ja muutun levottomaksi.

Kukaan ei puhu ääneen eikä kukaan kuiskaa.

Tiedän mitä on tulossa. Kuljen karvasta pöllyävät huoneet läpi ja arvon minkä ikkunan sulkisin. Kirjaimellisesti. Mihin tarttuisin, ja mitä koskisin kahvipannun lisäksi. Juuri nyt en mitään. Kaipaan hetken äitiä, yleisäitiä, joka silittää ja tuo lasillisen sitruunavettä, vaikken pyydä.

Kerron K:lle miettineeni yöllä sitä, etten jaksa aina vaan alkaa alusta. Lapsikin on niin iso, että olen kohta vapaa menemään vaikka Honoluluun loppuelämäkseni. Ainoa mitä keksin toivoa ennen kuolemaa ja Honolulua, on tennispallon kokoinen discopallo kattoon. Siis voisin toivoa, mutta en toivo. En toivo tänään mitään muuta kuin äkkikuolemaa ja yhden suklaatuutin.

Kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet siihen päälle. Usko ja toivo ja kaipaus. Rakkaus. Kaipa ne yhä jäävät. Jälkeenjääneiksi. Hiiviskelen yksin kotonani, itken vähän ja päätän vihdoinkin luovuttaa. Kuten aina ennenkin. Miksi pelkään omia askeleitani? Nöyristelen itseni edessä. Arvottomuuden multihuipentuma.

En viilene, enkä kastu. Olen kamalan surullinen ja vähän vapiseva. Pienet äänet jäävät roikkumaan suustani. Toisto on pysyvää. Jätän kertomatta mikä sattuu kaikista eniten ja milloin se on mahdollisesti ohi. Jätän kertomatta milloin en jaksa enää ja milloin olen seuraavaksi. Ei ole mitään mitä olla.


LUOTA SILMÄLASEIHIN
Luota silmälaseihin vaan älä silmään,
tikapuihin, älä pienaan;
luota siipeen älä lintuun,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota pahuuteen vaan älä pahaan,
lasiin, älä koskaan viinaan;
ruumiiseen, vaan älä mieheen,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota moniin, älä enää yhteen,
uomaan, älä koskaan virtaan,
housuihin, vaan älä sääriin,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.
Luota ikkunaan, älä oveen,
luota äitiin, älä yhdeksään kuukauteen,
kohtaloosi, älä kultanoppaan,
ja vain itseesi, vain itseesi, vain sinuun.

César Vallejo, Musta kivi valkoisen päällä, Suomennos Matti Rossi, Tammi, 1975.


Voisi sen sanoa jotenkin muutenkin. Haluan olla luottamatta vain itseeni, haluan kaatua syliin, olla turvassa ja itkeä rauhassa. Haluan puhua ääneen koko yön ja että joku koskee minuun. Yhdesti. Juuri silloin kun tarvitsen sitä. Kun olen tarpeeksi verillä sanoakseni sen ääneen. Kun ei ole rakennettuja muureja, ei maailmaa eikä mitään muutakaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...