9/21/2016





Rakkautta ei taida sellaisenaan olla olemassa. Se on sekoitus kaipausta, vihaa ja autismia. Se on toivoa ja himoa. Liittymiskipua. Siinä ei ole mitään hyvää ja pyyteetöntä tai mitään mikä lisääntyisi, laajenisi tai muuttuisi näkyväksi valoksi hohtamaan tunnelin päähän. Joskus se on hikeä joka tipahtelee hiuksista miehen päälle, mutta useimmiten se ei ole. Joskus se on onnea.

Makaan putkassa kusenkeltaisella patjalla. Palelee niin, että polvet kalisee ja nirhautuu verille mattoa vasten. Kieputan paljaitten käsivarsieni suojaksi pitkää hametta. Lämpöä ei ole missään. Mitään ei ole. Nuori nainen antaa minulle takkinsa ja olen hetken aikaa turvassa. Muutun kilpikonnaksi ja itken. Meillä ei ole mitään hätää, kyllä me selvitään tästä, sanoo nainen ja vetää toisen patjan päällemme. En hengitä. Kotona vessassa palaa valo läpi yön, koska muuten lapsi ei voi nukkua. Minä en voi nukkua, koska se palaa läpi yön. Tiputan maustekaapista purkin suoraan palavalle paistinpannulle ja purkki särkyy. Ruoka on pilalla. Ruoka on lasia. Ei minua väsytä. Minua pelottaa.

On päästävä irti tästä keltaisesta. Puen oikeustalon parkkipaikalla lisää vaatetta päälleni. Loput heitän muovipussissa energiajätteeseen. Istun hautuumaan harmaalle penkille ja poltan tupakkaa. Hengitän. Jäljellä on vain hengitykseni, eikä sekään jatku loputtomiin. Se haihtuu savuna ilmaan. On unia ja painajaisia. Joku kuolee painajaiseen viikossa. Joku toinen sytyttää kynttilän. Aurinko paistaa jo.

Lasken asioita joita kiellän itseltäni. Lasken sormiani. Niitä on aina viisi. Kiellän rakkauden ja kirjaimet. Todellisuudessa voimattomuus estää minua tunnustamasta ja tunnistamasta rakkautta. Se on minussa yhä, limaisena ja  kosteana, lohduttomana ja kuivumattomana erämaana. Nimettömänä ja olemattomana, mutta kammottavan läsnä. Niin kauan kuin hikoilen, se asuu minussa ja leviää, levittäytyy itkunsuolaisena ruttona ja pinttyy vuodevaatteisiin. Märkä tukkii hengitykseni ja nielen suolaa.

Jätän kirjoittamatta, koska pelkään niin paljon. Pelkään, että tulee sellainen aamu, jolloin jokainen unohtunutkin painajainen on totta. Sellainen aamu, jona en löydä ihmisen lihaa vierestäni ja kaikki totuuteni onkin ollut unta. Sellaisena aamuna olemattomuuteni alleviivataan ja yliviivataan korostuskynällä, enkä kykene kuvittelemaan sen hetken silmittömän raivokasta häpeää sellaisena, että olisin siinä hetkessä yhä elävä.

Pelolle ei ole sanoja. Se johtaa verta ja sähköä. Olla ilman ja haluta. Korjausliikkeeni ovat amputoineet minulta jo ajat sitten parantuneita raajoja. Miten voisi uskaltaa olla olemassa ilman mitään toivoa. Kuolen ja hautaudun, kirjoitan muistokirjoituksia itselleni ja nyljen viimeisetkin sanat, joilla olen aiemmin lohduttanut tutisevaa ja haurasta minuutta. En osaa olla näin avuton. En osaa olla näin ihminen. En osaa olla näin olemassa. En osaa olla pelkäämättä.

Ole sellainen kun haluan ja toivon sinun olevan. Älä tee virheitä. Ole sellainen kuin olisit erilaisena ja jonakin toisena, niin minä en tee tai teen hätiköityjä päätöksiä. Ihmissuhde rakentuu arkisesta läsnäolosta ja toistosta. Se on hitaasti hautuva lihapata ja syksyn maukkain omena. Ja vuosikymmenten muistot omenavarkauksista ja hirvenkaadoista. Se on kuvitteellinen asetelma, jonka määritelmät tulevat ulkoa ja omalta iholta. Menneisyyden taakat ja haamut ja kivireet. Se on rakennustyömaa, jolla tarvitaan maansiirtokoneita, maisemasuunnittelua, työnjohtajia ja säännöllistä kolmivuorotyötä.

Sanat ovat kuin kevyt ja lohduttava kosketus iholla. Turvaluola ja ainoa pysyvä tahra kahvin lisäksi. En minä voi lopettaa kahvin juontia. Siinä olisi jo liikaa yhdelle elämälle. Hapuilen kohti naista, jonka kanssa minulla on joka toinen maanantai oikea autistien aikataulu. Se ojentaa kermapurkin oikeaan käteeni kun kaadan vasemmalla tuoretta kahvia. Hymyilemme. Tätäkin on rakkaus. Paahdamme ruisleipää tai syömme, joku lämmittää saunan, puhumme joskus paljon, joskus vähän, menemme aikaisin nukkumaan. Nyt puhumme minun suurista tunteistani. Tämän kaiken raskaudesta. Siitä etteivät kaikki ole niin helvetin tunteikkaita. Että eikö ole kuitenkin hyvä elää, sen sijaan että vain suoriutuisi zombiena? Hetkittäin ei. Mies käskee ajattelemaan kivoja asioita. Kukkia ja kissanpentuja. Se se vasta zombieta on. Menen katsomaan kukkia.

Olen kyllästynyt puheeseeni, haluan olla hiljaa ja nähdä pienten kirjainten pulpahtelevan minusta ulos kuin vesi lähteestä. Haluan pienten kirjainten tunkeutuvan ihoni läpi ja naukkailevan vertani kuin vissyä. Sitä minä haluan. Muistaa pieniä asioita, joiden merkitys elämälle on suurempi kuin maailmanloppujen ja joukkomurhien. Alan muistella.


1 kommentti:

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...