9/29/2016




Syksy vetistelee. Käyn ostamassa tomusokeria, omenoita ja mantelijauhoa. Omenasarlotka ilmestyi uneeni aamulla. Tai kyllä se valveeseen ilmestyi. Heti sen perään ilmestyi manteli. Rapisen lehtien kanssa kilpaa. Puhuimmeko eilen vanhuudesta? Ainakin nuoruudesta puhuimme, kun katselimme ystäväni kanssa nuoria.

Sättäilen toisen ystäväni kanssa, joka ei tiedä mikä päivä on, tai minä päivänä minä tai hän on. Hymyilyttää. En oikein muista mitä kaikkea meillä on takanamme, mutta kaivan esiin joskus kauan sitten kirjoittamani runon. Olin jo silloin vanha. Runo on nolo, mutta se kertoo kaiken olennaisen yhdestä iltapäivästä, yöstä ja niiden jälkeisestä aamusta. Runo on muistilappu menneisyydestä.

Suuret tunteet, jotka sen kirjoittivat, ovat muuttuneet hihitykseksi fb:n sätissä. Onneksi aika muovailee meitä. On vain nykyhetki ja senkin siiveniskut vajoavat jonnekin tulevaisuuteen. Siksi on niin paljon muistoja joita ei muista ja nykyhetkiä jotka vain lipevästi kiitävät ohi.


...mies jota rakastit
istuu verhon takana liikkumatta ja puhumatta
eikä kuule kun sinä puhut

mutta me juomme ja puhumme
katsomme
parhaaksi niin
ja annamme lahjoja toisillemme

me kävelemme ulkoa sisään
tuntikausia puhetta
humala joka ei oikein nouse
säädyllisyys joka ei lopu

kanien ja miesten joukosta
poimimme sinut

rappukäytävässä ja kadulla en vieläkään tunne mitään
minä en tule takaisin
minä en voi teille mitään
olkaa kiltit ja menkää pois

ja me hihitämme hysteerisinä
kävelemme yössä ilman kenkiä
vapautamme panttivangit ja kebabin

lokin suu on veressä ja sieltä
valuu jotakin ulos
lihansyöjälinnut tulevat
ja me hörpimme kahvia
halaamme ja minä kävelen takaisin
omia paljaita jälkiäni

minua naurattaa
avaan oven
juon vettä

aurinko nousee
kietoudun

rakkaus on vesikauhu
spitaalisten saari
jossa terveet naiset värjöttelevät raajoineen.

1 kommentti:

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...