Ostin seitsemän kirjaa ja sain kaksi. Alle viikossa. Ai niin. Yksitoista. Ostin N:lle ja miehellekin kirjan. Tälle olisi nyt tehtävä jotakin, ennen kuin koko homma karkaa taas omille teilleen ja kuolen keski-ikäisenä sortuvien kirjapinojen alle. Turha selitellä, että juuri tämä kirja on kehitys- tai kehystarinani vuoksi oleellinen osa itseä. Vitut ole. Se on säästettyjä kirjaimia peräkkäin ja hyllymetreittäin. Kun se hylly romahtaa päälleni, ei kukaan kiitä ketään niistä kirjaimista. Lapsi saattaa kirota, että saatanan hamsteri. Nyt tämä kaikki on minun ja vain minun.
Pönttö on himmennyt tästä kuljeskelusta. Ei auta, että kotiin tullessa näen kahvia odotellessani piteleväni kädessäni Elfriende Jelinekin Pianonsoittajaa. Luulen että puhuimme tästä miehen kanssa jo viikko sitten tai kaksi viikkoa. Elokuvaversiosta, jolta se on onnistunut välttymään. Mies on onnistunut väistämään eurooppalaista kulttuuria niin taitavasti, että joskus luulen sen vain valehtelevan, ettei joutuisi vastakkain - itseni lisäksi - esimerkiksi itävaltalaisen feminismin kanssa.
Puhuimme vastenmielisestä, mutta monitasoisesta kirjallisuudesta tai siitä, miten kirjoitus joskus kykenee olemaan samanaikaisesti sekä vangitsevaa että oksettavaa. Se porautuu kehoon ja mielen piiloluolaston kosteisiin seiniin. Se tahmaa koko ihmisen. No ei ehkä ihan noin puhuttu. Kerroin ettei minulla ole Pianonsoittajaa. Valetta kaikki. Ei minulla ole harmainta aavistusta siitä, miten tai milloin se on tänne ilmestynyt. Joskus asiat vain tapahtuvat. Laitoin sen kirjahyllyyn Halun viereen ja nyt tuijotan sitä pahasti kävellessäni sen ohi parvekkeelle tupakalle. Jotkut näistä ovat vähän kuin tekemättömiä raskaudenkeskeytyksiä.
Vaikka tämä säntäily paikasta toiseen vie muistin ja tuhkatkin pesästä, olen iloinen viikon kohtaamisista. Joskus asiat vain tapahtuvat. Kummituksen kanssa pitkään suunniteltu tai toivottu ja oletettu kohtaaminen muuttui kohtaamiseksi, jonka aikana emme ymmärtäneet kohtaavamme. Myöhemmin selvisi, että Tekokuu on yhteinen tuttumme. Universumi on nyt selvästi sillä tuulella. Varmaan kohtaamme jälleen.
Tiistai-iltana aivastin bussissa. Olen ollut siitä lähtien rään kourissa. Sitä tulee nyt kaikista sieraimista solkenaan. Eilen alkoi särkeä päätä. Mies ja H olivat minua vastassa. Tai siis myöhässä vastassa olemisessa juuri sen verran, kun harhailu pimeällä hautuumaalla nuorilta miehiltä vie. Houkuttelivat minut puskista baariin kaksille ja kävelyttivät läpi pimeiden Teletappi-kukkuloiden ja Siwan, kotipesään rommikaakaolle. En aina ymmärrä, miten hyvää huolta minusta pidetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti