Vihaan viestejä kuolemasta. Ne alkavat yleensä jotenkin niin, että joku soittaa, tervehtii ja sanoo, että oletko yksin ja jos olet, niin pyytää istumaan. Muuta ei tarvitse sanoa. Sitten vain istut. Elämä itsessään on kai eräänlainen tappouhkaus.

En tiedä, kumpi on kiusallisempaa, kuolema vai syntymä. Kuolinviestit tulevat usein puolenpäivän maissa tai sen jälkeen. Tai sitä ennen. Jos et ole lounastanut, niin et lounasta koko päivänä. Kaikki on jotenkin hiljasta. Kylmää myös. Ruokakin.

Yhtäkkiä ei ole kovin hirveä kiire. Ja jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Väsymys tuntuu todelliselta, sellaiselta johon voi tarttua ja jota on vaikea siirtää. Mikään lepo ei varsinaisesti auta. Juot kahvin kylmänä.

Voi mennä pitkiä aikoja, ettet inahdakkaan. Tai sitten puhut taukoamatta. Pahimmillaan molempia. Tuntuu myös hyvältä silittää oikealla kädellä vasenta käsivartta hyvin hitaasti. Paitsi jos on oikeakätinen, niin sitten vasemmalla kädellä oikeaa käsivartta.

 Ja hullu kukka kukkii vaan.