X: Niin, niin, mutta koko ajan meitä vaivaa nää vitun kysymykset.
S: Ei vaivaa. Ei mikään vaivaa. Kaikki on paskaa. Mä olen isoin ihmisjäte jonka tiedän.
X: Mä oon aina pitänyt sun jutuista, silloin varsinkin kun kaikki on paskaa.

Hyvinhän tämä avohoito sujuu. Ei kahleita eikä sen suurempaa itsehäpäisyä tällä kertaa. Positiivisen kautta. Itsemurhan jäljiltä hiljainen itku sairaalassa ja viimeinen leposija. Kirurgin työkengissä veriroiskeita. Muistoja ja unia, joita pimeys on niellyt vuosikausia. Aina on vähän syksy ja lauantai.

Kietoudun räkään ja kolmesti aloitettuun ja purettuun kaulaliinan alkuun. Juon liian kalliin kahvin ja katselen Piian kanssa sekakäyttäjien kavalkadia, joka ryhdistää keskustan lauantai-iltaa ja hihittelen. Pitäisikö meidänkin?  Kävelen pimeässä läpi lehtikasojen ja hieron lapsen jalkoja sen mennessä nukkumaan.

Sitten valvon. Ja muistan sittenkin.

Paljon havahtumisia öisin, outoja viestejä unilta ja ihmisiltä. Puhetta. Kuvia. Oikeita syvänmeren kuvia, neuloja, paskaa ja tyhjentämättömiä vessoja. Mutta ne ovat niin tuttuja kuvia, että ne melkein helpottavat mieltäni. Tiedän niiden merkityksen ja arvon. Olen joskus joutunut käymään ne läpi. Nyt ne vain naksahtelevat hetkittäin alitajunnasta ilmoille, suojatiellä. 

Niin paljon etäännyttämistä ja itsesuojelua, että huomaan olevani kaukana, liian kaukana muistaakseni yhtään mitään. Suru siitä että täytyy turvautua primitiiviseen poissulkemiseen jotta jaksaa tulla lähemmäs. Onneksi silti naksuu.  

Kahviloissa ja kuussa. Ryöpytystä. Arkista taistelua koneen kanssa, uppoutumista ei mihinkään ja varisten nokkimia tupakantumppeja. Lieviä tunnustuksia, kevenevää oloa. Nojaamista niihin joihin luottaa. 

Saunassa lapsen kanssa.
- Äiti, kumpi sinusta on tärkeempää, maailma ilman pahoja asioita vai minä?
- Voi kun toi on vaikee, kun sä oot niin tärkee.
- Sun kantsii valita maailma ilman pahoja asioita koska myös mä oon siellä. Siinä maailmassa.