Muusa lähettää terveisiä kaikille. Jos siis aion kirjoittaa vielä tännekin. Muutaman sanan, nämä muutamat, kyllä. Kirjoitus on jo lukujärjestyksessä. Nyt on ihan paras marras, Muusa sanoo, paras kuolema meillä tässä käsillä. Se mumisee jotakin jäästä ja kuulen ilon ja suostutteluun uskovaisen toivon, että perkele kun on niin ikävä sinua. Niin on, mutta en minä pysty nyt. Ja haalea turhautuminen sen äänessä, kun en suostu lähtemään kiinalaisen ravintolan pimeimpään nurkkaan syömään. Vaikka se on niin hyvä suostuttelija ja kovin hurmaava. Lähde edes kalsareissa? Me haetaan sut nyt. Minä rakastan sinua hyvin paljon, mutta en aio lähteä sinun kanssasi yhtään mihinkään. Elokuva on kesken ja kaikki tämä kuolema tässä, kissat ja koirat ja ihmiset ja sitä paitsi olen jo puhunut yhden puhelun tänään. Silloinkin enimmäkseen kuolemasta, kun se nyt on tämän marraskuun yksinvaltias ja kiistämätön keisari. Ensi kerralla. Toivon, että se on jo ensi viikolla. Naukkailemme sanoja.
Voiko yhden kuukauden aikan kuolla niin paljon ihmisiä ja eläimiä, ettei loppukuusta enää muista alkukuun kalmoja? Voi. En ymmärrä ihan täysin, miksi se naurattaa nyt näin paljon. Se saattaa olla vain pieni yksityinen hysterianpurkaus, kunnes muistan toisen, Pian keittiön pöydän ääressä, jossa lajittelimme siihenastisia ruumiita ja aloin nikotellen nauraa, että entä huomenna? Mitä tapahtuu huomenna? Kuka tapahtuu huomenna? Tai kun Piian kanssa puhuimme elävästä joka huhujen mukaan on jo kuollut. Järjetöntä. Kammottavaa ja hysteerisen hauskaa.
Minulla on kesken Laurie Andersonin Heart of a Dog. Rakkaus, suru ja kuolema. Muistot. Elämä. Tietenkin itken, vaikka Tiibettiläisten Kuolleiden kirjan mukaan vainajien perään ei saa itkeä. Se hämmentää heitä. Eikä heitä saa kutsua takaisinkaan. Minua itkettää vaan enemmän. Oi älkää hämmentykö rakkaat vainajat. En osaa surra tuntematta surua.
Pakko mennä ulos, kahlata hangessa, kohdata pimeys ja kylmyys, haudanvakava ilmasto ja uudelleen tallautuvat polut. Ne muuttuvat talvisin. Syntyy kiertoteitä, pieniä reittimuutoksia, kaikkien tuntemattomien jäljet. Elämän hiukkaset.
Me emme koskaan jättäneet jäähyväisiä. En ole ollut kenenkään (todella läheisen) kuolinvuoteella tai saanut yllättävää tietoa rakkaani menehtymisestä. Tamppaan talon nurkalle näkyvämpää polkua. Miten suhtautua kuolleeseen elävään? Voiko surra kuolemansurun kuolemansuruna, kun kuolemaa ei todellisuudessa ole tapahtunut. Ei ole saattohoitoa, ei ole kukaan huutamassa korvaan, että olet kuollut nyt, mene valoon? Ja viimeiseksi korvakäytävissä lyövät vasarat, ääni kantaa sinne vielä, muistot häälyvät ja piinaavat. Lähimuistoja ei edes ole, ne on täytynyt paketoida ja hukuttaa siihen asti, kunnes koittaa jokin uuden ihon aika, pienemmän itkun aika ja uuden valon aika.
Kun minulla on tämä rakkaus, joka on pikasaattohoidettu murhaamalla, niin mitä minä sen äärellä osaisin muuta tehdä kuin itkeä, hyytelöityä ja viiletä. Kuoleman ja uudelleensyntymisen välissä on enintään 49 päivää. Onnea matkaan, rakas rakkausvainaja. Minä taidan tehdä sen äärellä kaiken sen mitä mieleen juolahtaa. Häpäisen sen ruumiin, poltan sen roviolla ja kierrätän verkkokalvot ja sydämen. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Äiti on sanaton ja ottaa minut syliin, kantaa mukanaan. Se sanoo että se tuntuu fyysisenä käsivarsissa, ei liian painavana, vaan enempi kihelmöivänä lämpönä. Tunnen sen lämmön. Olen itsekin sanaton äiti. Silti vuodan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti