11/06/2016

Elää sanojen kanssa



Ihmisdiagnoosi on sittenkin oikea. Vaikkakin vaikea.

Muusa soittaa aamulla. Minulla on itku, mutta on myös hutera puheääni ja korva jolla kuulla. On aivan sama miltä minusta tuntuu, konkreettista on puhelu, puhe ja sanat, kuuleminen, ihmisyys. Siihen kuluu aikaa 54.1 minuuttia. Puhelun aikana keitän kaksi pannullista kahvia ja puhelun jälkeen kolmannen. Poltan yhtä monta tupakkaa.

Se mitä itsestäni haparoin esiin hiljaisuudessa, kuuluu Muusankin puheesta, ehkä vähemmän heiveröisenä kuin omassani. Minulla on niitten ihmisten rakkaus, jotka ovat olemassa minulle. Se ei ole rakkauden hyökyaalto, se vain on. Tulemista ja menemistä. Minulla ei olisi näitä ihmisiä, jos en olisi minä.

Mutta kun minä olisin toivonut. Että joku voisi elää minun rinnallani tässä.

Ja sanat. Muusa sanoi jo ajat sitten, että ehkä minun pitäisi olla jonkin aikaa kirjoittamatta. Vaikka olenkin sanoineni se, joka joskus loihtii asioista ja tunteista näkyviä myös muille. Helmiä ja muita jalokiviä. Nyt en loihdi mitään. Sanat ovat hirveän vaarallisia. Minä olen hirveän vaarallisessa tilassa ja surullinen. Vanha tuttu kombo cross kitcheniä, jota en kykene nielaisemaan enää lusikallistakaan. Kuilun reunaa pitkin valuu sekametelisoppaa tänne alas. Tulen ravituksi.

Juuri nyt vihaan sanojani, mutta sekin menee ohi. Suruaikani, etsikkoaikani, rakkausaikani ja liian painava kaipaus marinoivat minusta yksisarvista. Puhelu kapseloi tunteet, nuo ihmiselämän paskasäkit, lyijykuoreen, alkulimaan, yksisarvisten laidunmaille tai avaruuden syöksykierteeseen. Ne eivät kosketa meitä. Minua ei kosketa mikään. Paskapuhetta sekin, pölyhiukkanen iholla voi murskata minut kokonaan.

Ja ne traumat, joiden kanssa elämme, tulevat käsiteltyä, yksi toisensa jälkeen. Hiljaisia, pieniä askelia eteen ja taakse. Elämme niiden kanssa sovussa, kunnes meissä tapahtuu muutos (mikä tahansa, hyväkin) ja korttitalo hajoaa ja sortuu, palaa poroksi. Kaikki liikahtaa, mutta jo käsiteltyjen menneisyyden traumojen tai suurten elämäntraumojen kanssa pitäisi olla tarkkana. Nekin liikahtavat. Lyijykapselointi fuskaa.

Enkä puhu nyt isoista asioista. Kun on pieni, haavoilla ja traumatisoitu kohtuun, ovat pienet asiat niitä isoimpia. Kun on ihminen, vain ihminen.

Mutta kun minä olisin niin toivonut. Että joku voisi elää minun rinnallani tässä. Näkisi ne hoippuvat jalanjäljet ja sen, miten olen jo melkein astunut yhden askeleen ja sitten vielä toisen.

Elän sanojen kanssa. Elää sanojen kanssa. Ne ovat niin iso vihollinen ja niin suuri siunaus.


3 kommenttia:

  1. Kiitos, kun kirjoitat.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Yritän.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi6/11/16

    "Elää sanojen kanssa. Ne ovat niin iso vihollinen ja niin suuri siunaus."
    Tuossa tuo oli, hyvin olet kiteyttänyt. Kiitos, että kirjoitat.

    VastaaPoista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...