18.11.2016




Iho ei kestä kosketusta. Ei ehkä koskaan. Se tuntuu lähes olemattomana kosketuksena iholla. Kihelmöintinä. Yritin sietää sen ja olla armollinen.

Hyväksyä se mitä on. Itku, ihottomuus, turvattomuus, ikävä ja olemattomuus.

Heräsin aamulla painajaiseen. Isä meuhkasi puukko kurkulla. Yritin kääntyä pois, mutta törmäsin tulipaloon tai tuliseinään. Jos nukun, nukun liian lähellä patteria. Se korvaa ihmisen lämmön. Muistan miten opin ajamaan polkupyörällä. Se oli sininen.

Mustien jätesäkkien aamu. Silppuan niihin sekaisin vaatteita ja sanoja. Mikään ei muutu. Lapsuuden päiväkirjojen rikkirepiminen itkettää. Luin niitäkin miehelle ääneen, pienen palasen. Hävetti, että tällainen minä olen yhä. Nyt vielä enemmän.

Sitten kun olen saanut nämä tuhotyöni valmiiksi, olen.

Selkeinä hetkinä erotan muistoja toisistaan. Unissa tulevat avainmuistot. Se satuttaa ja raatelee vähän, mutta hetkittäin se lisää ymmärrystä. Sanojakin tulee vain lisää ja vihaan niitä koko ajan enemmän. Joukossa on hyviä. Sanoin eilen ääneen, etten ole siinä asemassa, että voisin arvioida itseäni mitenkään tai tarttua mihinkään diagnoosiin. En enää tarvitse diagnoosia, eikä se vapauta minua mistään.

Vertaistuki on hyvä, sillä olemme jollakin tapaa samassa pisteessä, mutta toimintatapamme ovat täysin vastakkaiset. Tunnepohja on sama ja kumpuaa samoista lähteistä. Silloin on helpompi tarkastella toisen kipua ja nähdä siinä omansa. Ja kokee senkin, etteivät ne omat selvitymiskeinot ole aina hyviä.

Hetkittäin tunnen melkein iloa siitä, että rakastan. Annan itselleni luvan, vaikka tässä tuntuukin menevän henki. Se muu, mitä rakkaus on tuonut pintaan on yksityinen helvetti. Mutta se ei enää ole niin kuuma kuin joskus aiemmin.

Ajattelen sitä lasta, joka selvisi kaikesta. Miten helvetissä se oikein selvisi? Ei ehkä lopulta kovin hyvin, sillä minähän siivoilen täällä sen elämän jälkiä yhä. Olen siinä hommassa sietämätön. Siksi olisi hyvä, jos kuolisin nyt heti. Pääsisi se lapsikin vihdoin lepoon.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti