11/17/2016

Luulin eläväni todellista rakkautta ja itse elinkin sitä. Se ei riittänyt, ei itselleni, eikä miehelle.

Rakkaudessa on kysymys muustakin kuin rakkaudesta, hyvästä olosta ja luottamuksesta.

En ole vielä saanut selville, mitä kaikkea siihen itselläni sekoittui, luultavasti kaikki. Se etten ahdistumiseni, loukatuksi tulemiseni ja kännimokan keskeltä nähnyt sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Nyt elän todellisuutta, joka kuristaa minua hitaasti hengiltä. En kykene oikein kirjoittamaan, joten en kirjoita. Ja heti kohta taas kirjoitan.

Kaipaan miestä valtavasti, mutta samalla yritän ymmärtää, että rakkaus ei ole sokea ollenkaan, eikä se kestä kaikkea. Eikä se anna anteeksi. Se lyö, vapauttaa väkivalloin ja tappaa kiduttamalla. Ja loppuu kuin seinään, niin ettei toiselle tarvitse sanoa enää sanaakaan. Ei edes sitä, että on eronnut.

Miehen rakkaus ja myötätunto eivät kestäneet. Se ei tietenkään voinut ymmärtää, mikä sai minut sekoamaan, kun en ymmärtänyt itsekään. Nyt ymmärrän paremmin, hetkittäin ja yritän selvitä näistä tunneista ja tunteista. Mutta en selviä. Sanon aina, etten selviä ja sanon aina että ennenkin olen selvinnyt, mutta nyt en selviä, mutta nyt en selviä.

Mies ei jäänyt antamaan anteeksi, eikä auttamaan, eikä olemaan me. Yritän ymmärtää sitä, mutta en pysty, enkä saa.  Kaikesta on monta versioita. On syy ja seuraus ja ylilyönnit ja hiljaisuus. Minä en saa retostella sitä täällä.

Olen ihan loppu ja toivoisin yhä, että voisimme puhua. Mutta emme me voi, mies ei ikinä suostu siihen. Eikä sen tarvitsekaan ojentaaa minulle kättään, ei enää.

En jaksa olla joka päivä maailman vastenmielisin olento, mutta olen silti. En tiedä kuinka kauan kykenen siihen ja samalla olemaan olemassa.

Ja tämä on vain kirjoitusta. Etsintää. Todellisuus on jotakin muuta. Vihaan jokaista sanaani.

Miksi minä kaipaan niin kamalasti? Enkö voisi kääntää näkökulmaani niin, että tämä on hyvä asia.  i tarvitse rakastaa, antaa anteeksi tai tuntea myötätuntoa, kun on vastassa tällainen ihmishirviö kuin minä.

Ehkä miehen selvitymiskeinot ovat paremmat. Muutaman kuukauden kuluttua se on rakastunut uuteen naiseen. Ellei jo nyt makaa lohtukoomassa uudessa rakkaudessa. Se sattuu niin paljon, mutta se rakkaus mikä meillä oli, sattuu vielä enemmän.


En tiedä auttaisiko se puhuminen sittenkään. Ei miehellä ole mitään syytä auttaa minua.
Mies ei ole maksanut velkojaan, vaikka uhosi. Ilmeisesti se on juonut nekin rahat. Näinkin pitäisi ajatella.

En usko että uskallan enää koskaan rakastua. Se tuntuu horveän pahalta. Ja samalla rakastan koko ajan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...