Lyhyissä unissa purkautuvat nopeutettuna silmukat, tummansameat ja likaiset, oikein ja nurin kaikki harmaat, kummallisille kerille kiertyneitä nyppyjä, suoristuvia langankiertoja, peukalokiila ja ranskalainen kantapää.
Itken heti kun herään, jotta jaksan tehdä lapselle aamiaista ja keittää kahvin. En yleensä pääse kyllin kauaksi unversumin takamaille, jotta olemisen taakka kevenisi siedettäväksi ja olisin vähemmän Stalin ja Saatana. Etsin kolmannen kahvipannullisen kohdalla sitä adjektiivia, jolla kuvata ylimitoitettua itseinhon määrää. Se on pöyhkeilevä ja ylimielinen. Kärpäsenpaska pöyhkeilee. Se on aamun uninen mittatilaus- ja -suhdevirhe.
Saan kollegalta täsmälahjan. Suutelen lasipuhallettua sammakkoa. Ei se ole keneltäkään pois. Edes sammakolta, sillä se ei muutu siitä miksikään.
Ruokin lasta kaivossakin. Annan sille kolme siivua cheddaria ja muistutan, että vain 15 % ihmisistä toimii kriistilanteessa järkevästi ja tehokkaasti. Uhan keskellä ei tietoisella ajattelulla ole paljoa sijaa ja reaktiot ovat ulkopuolisista vähintäänkin kummallisia. Ja sitä paitsi, terapeutti sanoi, että sinun jo käsitellytkin traumasi, ovat selkeä syy sille kaikelle pelolle, avuttomuudelle ja muulle paskalle. Että se on ihan ymmärrettävää, että ne pullahtavat joskus pintaan, mutta kaikki ei ole sinun syytäsi. Ota vähän tätä ananaslimua.
Otan vähän ananaslimua ja taitan itselleni pätkän anteeksiantoa. Kaikki ei ole minun käsissäni, oikeastaan mikään ei ole, paitsi nämä peruselintarvikkeeni, ylilaidan vyöryvät tunteet, rakkaus, kelvottomuus ja kipuikävä. Täällä kaivossa ei tarvitse pelätä törmäävänsä kehenkään. Ei tarvitse olla reipas eikä selviytyä. Voi harjoitella rauhassa kellumista, levittää kätensä ja tietää, ettei kukaan ota siitä kiinni. Se ei ole minun vallassani.
Mustavalkoisuuden sijaan olisi nähtävä enemmän harmaan sävyjä. Minunkin. Marraskuu on aina hyvää harmaata. Itseänsä voi kehittää ja säädellä, ei koskaan toista ihmistä. Joillekin virheliikkeet, anteeksiantaminen ja tarvitsevuus, ovat säälittäviä merkkejä heikkoudesta. Tosille taas heikkous on merkki ihmisyydestä.
Ihmistä vastaan voi aina kääntää selkänsä tai tulla vastaan. Saa juopotellella itsensä hengiltä, liittyä johonkin outoon kulttiin tai kuolla. Voi myös matkustaa Wieniin tai edes Helsinkiin. Voi kuunnella toista ja kuulla itsensä. Oman heikkouden sietäminen ja haavojen jatkuva aukiraapiminen voi olla pakahduttavaa. Ei niin, että jatkuvasti pitäisi olla veitsi kurkulla, mutta välillä sellaisia tilanteita vain tulee. Keinot selvityä eivät aina ole hyviä. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Traumanturvajoukoissa seisoo koko ihmissuhdehistoria.
Niin no, kuolleet eivät mokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti