1.11.2016


Mallioppimisen kautta olen ymmärtänyt, että suhteeseen voi huoletta jäädä, vaikka mies pitäisi puukkoa kurkulla.

Kukaan ei kertonut, onko siinä kyseessä rakkaus vai silmitön viha, tai mitä muita tunteita siihen liittyy. Kukaan ei kertonut, onko se tavallista vai poikkeavaa. En ole katkera siitä enää, en voi olla. Opin koko ajan lisää ja olen vain vihainen ja surullinen siitä, että sen oppimisen täytyy yhä tapahtua, kun olen jo melkein kuollut. Ja olen kateellinen vanhemmilleni jotka ovat kuolleet ajoissa, joutumatta koskaan tekemisiin aikuisen minäni kanssa. Ja veljelleni joka viitsi kuolla omatoimisesti ja ajoissa.

Kukaan ei pidä veistä kurkullani, eikä ole pitänyt. Minä pidän veistä niiden kurkulla, joita eniten rakastan. Ja omallani tietenkin. Paitsi joskus kun leivon skonsseja tai teen makkarakeittoa.

Vannon etten enää altista ketään itselleni. Alan suojella luontoa. Ihmistä. Olen jokin kesytetty kulkutauti tai sähkötuoli.

Viime viikon tervetullut flow aiheutti minussa jotakin hyvää, vaikka kaikki menikin paskaksi. Etenemisen tunteeseen sekoittui paljon ymmärrystä itsestä ja myönnytyksiä universumille. Sellaisia yritin varovasti avata ääneen ja todeksi toiselle ihmiselle. Ja palapelin palasia loksahti paikoilleen kuin itsestään. Olin hetken aikaa niin helpottunut ja leijuva, että näin valopisteitä tanssimassa ympärilläni. Huusin (aika hiljaa) parvekkeella että näen tähtiä!

Sitten matto meni alta ja selkään upahti puukko. En vielä tiedä miten kuvata sellainen mielialan jyrkkä ja nopeutettu lasku. Miehen jokainen sana oli tarkoitettu juuri minulle. Aiheuttamaani ahdistus ja pelko, se ettei tätä suhdetta olekaan tai sen pitäisi olla jotakin muuta, oli kirjoitettu julkiselle ilmoitustaululle. Ja siellä se on nyt ja aina. Tavaan sitä päivittäin. Ei sen julkisuus enää haittaa, mutta olisin halunnut tietää siitä ennen kuin kaikki muut. Olisin halunnut edes pienen varoituksen. Olisin ollut valmiimpi. Ansiokkaan avautumiseni ja täydellisen häpäisemiseni välillä ei ollut kuin muutama tunti.

En ehkä tiedä miten sitten pitäisi reagoida. Kun on itse jo valmiiksi (erityis)herkässä tilassa, rikkinäinen ja samalla onnessaan. En tiedä. Pitääkö tappaa kaikki, jotta toinen pääsee tuskastaan ja vapaaksi ja irti minusta. Asettaa se veitsi kurkulle ja viiltää kerran ja kunnolla. Niin syvältä ettei paluuta ole. En oikeasti tiedä enää mitään.

Haluaisin löytää jonkin muun metodin. Tapan siinä samalla itseni, pahemmin kuin kukaan muu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti