1.11.2016

Miten tässä nyt näin kävi


Kuoleman ja rään keskeltä löydän lyhyen reitin takaisin inhimillisyyden äärelle. Puhun naisen kanssa, jota olen loukannut jo toistamiseen.

Luulen että unohdan pyytää anteeksi. Puhumme muusta. Psykoosista, rakkaudesta ja häiriintyneistä ihmisistä (kuten minusta). Naisella on viuhkaksi asti laajentunut perspektiivi ihmisiin, heidän tekoihinsa ja tekojen motiiveihin. Me jopa nauramme. Uskallan sanoa, ettei miehen perspektiivi ole samalla tavalla laaja. Nainen tajuaa epätoivoisen rajanylitykseni. Että tässä, ole hyvä, saat juuri sitä mitä pelkäät, psykoottisella tuhovimmatwistillä. Ei tarvitse vääntää rautalangasta. Ja kaikkea edeltäneen selkäänpuukotuksen. Vaikka yritän pitää sen osan tarinaa ohuena.   

Se muistuttaa, ettei pitäisi pelätä joskus vielä rakastua, mutta sitä minä en enää muista. Mutta sen muistan, että jos osumme samaan kaupunkiin, niin voisimme mennä kahville.

Miten tässä nyt näin kävi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti