11/30/2016




Neljästä viiteen pidän ikkunaa auki ja tunnen helpotusta. Talviyö tulee sisälle. Vähän aikaa en ole olemassa. Sanat pusertuvat, sekoavat, humaltuvat ja raitistuvat sitten. Ne ovat laiskoja, tosia ja väärinymmärrettäviä. Kirjoitan ilman suurta häpeää tai illuusiota, odottamatta vastausta niihin, tunnustelematta dialogia. Hymyilen armollisesti sille ajatukselle, että joskus tulevaisuudessa ne ovat vähemmän tärkeitä, ehkä nolojakin. Mutta nyt henkeni on niiden varassa.

Silti päästän irti. Otan vähän vapaata kaikkien kaikista kirjaimista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...