4.11.2016

Keskitysleiri kylppärissä


Olen ollut joskus todella lähellä. Jotakin. Olen ollut joskus tosi onnellinenkin. Jotkut haavat vaan taitavat olla niin hyvin arpeutuneita, ettei niiden avautumista edes huomaa.

Zombiuden ja paniikkikohtausten keskellä olen kirjoittanut ylös ne tärkeimmät. Jo yllättävän pitkän elämäni aikana minulta on jäänyt jotakin ratkaisevaa huomaamatta. Tai olen huomannut monenlaista, nyt vain joudun taas nöyrtymään sen kaiken edessä.

En jaksa elää. Siinä ei ole mitään uutta. Kahdessa viikossa ihminen tottuu mihin vaan. Yritän hoitaa itseäni armolla, mutta se ei onnistu. Verhot ovat kiinni ja kahvikiintiö on murskaavan täynnä. Minäkin olen murskana, kuin ripottelisi tuhkaa tuhkalle.

Pia syötti minut maanantaina. Nyt on perjantai, koska A tuli eilen oven taa, kertoi että on torstai ja toi minulle vihreän laatikon johon itkeä. Se on kuin Gilmoren tytöissä käytössä ollut mieslaatikko. Sinne pannaan kaikki muistot tai asiat jotka muistuttavat miehestä. Minä olen itkenyt sinne ja sitten siellä on itkun seassa nippu aanelosia. Sain puhuttua ääneen sekä Pialle että A:lle sen mikä mieleni naksautti täysin vinksalleen. Järjellisessä tilassa voin pinnistelemällä ymmärtää oman reaktioni ja loukatuksi ja hylätyksi tulemisen kokemukseni, joka uusiutuu aina, varatoimistani huolimatta.

A näkee myös toisen osapuolen, eikä suostu hyväksymään sitä, että tämä oli tässä nyt. Koska on nähnyt meidät yhdessä, silloin kun on ollut hyvä hetki ja kaikki ovat olleet turvassa. Tappelen sen hetken pois mielestäni, koska en kykene ajattelemaan sellaisia hetkiä. Koko yön kuitenkin ajattelen, kuulen miehen äänen päässäni, enkä nuku. Yritän itkun seasta hengittää. Aamukuudelta herään painajaiseen ja olen helpottunut, koska olen nukkunut ainakin tunnin.

Olen melkein vihainen itselleni, etten selviä tästä. Että järjestän aina elämäni niin, että se on elinkelvotonta. Olen tärisevä tuhkanakin, mutten halua tarttua toivoon tai yhtään mihinkään. En usko, että olisin sellaisessa tilassa jossa tehdään päätöksiä. Teen kuitenkin. Ja näen tämän ikuisen jatkumonkin, kun niputan näitä myöhäissyksyjä.

Hirvittävä, kuilunreunallinen pahaa oloa ja ahdistusta kulminoitui molemmilla yhteen paikkaan. Yhteen kohtaan, muutaman tunnin sumppuun väärinkäsittämistä, pelkoa ja loukatuksi tulemista.

Vain minä olen psykoottisen paha ja elinkelvoton. Minua ei enää ole. Tämä kirjoittaminenkin on samaa junnaamista aina. En enää tee.

Yritän uskoa rakkaitten naisten puheen ja vastata heidän huolehtimiseen ja huolestumiseen rakkaudella. En vain usko, että minusta on rakkauteen tai siihen kaikkeen hyvään, mitä he minussa näkevät. Se on kuin joku toinen nainen, jota ei ole olemassa, mielikuvituskeiju, jonka tasolle en koskaan voi päästä.

Ostin samaa saippuaa kuin mies. Se on vähän kuin keskitysleiri kylppärissä. Tänään taas, aion pestä itseni. Sormet hikoilee pelosta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti