Pää soi

Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois. 

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa. 

- Eeva Kilpi -

Kilisen sitaatteja ja pieniä muistoja. Sellaisia puolukan kokoisia. Runoja.Katkelmia elokuvista joita en välttämättä ole edes nähnyt. Kirjoista joita en enää muista lukeneeni. En ehdi ajatusteni tai toisten ajatusten mukaan. Ne jotka tulevat tahmeina, jäävät hetkeksi. Nyt olen vihdoin tullut hulluksi, luulisin, mutta en voi paljastaa sitä julkisesti. Muusa saattaa tulla oven taa raivoamaan (se ei anna minun peilailla hulluudella, ei ole sun paratiisi se, se sanoo) ja minä en vielä kestä mitään oven takana olevaa. Hapuilen vain vähän ja hiljaa.

Se flow, johon olin kellahtamassa jokunen viikko sitten, hiipii hiljalleen takaisin. Ehkä se kuunteli salaa kun takeltelin sen olemusta A:lle. Sanoin ettei sellaisen keskeneräisyyden kentälle yhdelläkään ihmisellä pitäisi olla pääsyä. Olin vain unohtanut sen. Ei läpikulkua. Ei mitään kekkulointia täällä. Saatoin olla hieman ylimielinen. Samalla arka ja verinen. Nyt en ole. Olen nöyrä kuin peltoaura. Ja verinen ja arka. Polvillani. Saatan myös olla voimaton sen virran vietävänä, mutta sitten olen. Tarpeeksi kaukaa kun katsoo, en ole edes olemassa. Silloin ei ole väliä missä asennossa on.

Sen virran sisällä ei ole millään mitään merkitystä kenellekään kuin minulle ja se tuntuu vapauttavalta. Se on kahle. Kukaan ei tunne minua kuten minä. Mikään ei ole vallassani. Voin siis aivan hyvin olla vielä yhden päivän ja yön vallaton. Tai valtoimenaan. Levällään. Ei sitä koskaan tiedä, milloin pato suljetaan ja jään taas viipyilemään sulkuportille kuin jokin alamittainen pyörre.

Niin, päivä on ollut pitkä, mutta olen varastanut siltä tunnin unta aamupäivällä ja puoli tuntia iltasella bussissa. Tällaisella unimäärällä siunattuna saatan keittää kiisseliä (kerroskiisseliä) tai irrottaa isolta mustalta eläimeltä sisuskalut. Isolla mustalla elukalla on tosi iso sydän, muttei se enää lyö. Tarpeeksi kaukaa katsottuna ei isoa mustaa eläintäkään ole.

Saatan hyppelehtiä ja säpsähdellä riviltä toiselle. Saatan vajota koomaan viiden minuutin kuluttua. Saatan vain nukahtaa pystyyn. Huomenna en ehkä saata lähteä. Tarpeeksi kaukaa kun katsoo, ei ole olemassa lähtemistä eikä tulemista. Ei minkäänlaisia välimatkoja. Äärimmäisen tiivis paketti ei mitään. Sellaista kun alkaa ajatella, kuristuu hitaasti, lähes valon nopeudella.

Lakaisen kissan kynsiä lattialta. Omiani on siellä joukossa. Lapset sotkivat tänään vaatteeni ja irstailivat sitten muovieläimillä. Vasikka paritteli karhun kanssa. On siis asioita jotka vain tapahtuvat. En voi tietää, mitä tapahtuu, kun altistan voimaeläinfiguurini alamittaisten armeijalle.

En voi tietää miten liikun kun nukun bussissa. Matka on niin tuttu, että tiedän silmät kiinni missä olen. Kun avaan silmät, en tiedä missä olen. Kun avaan silmät, et tiedä missä olen.

Punahilkka unohtui aamulla kotiin. Joku jyrsijä on käynyt kynsinauhoillani. Lapasesta puuttuu yhä yksi peukalo. Se voi olla hyvä merkki tai vain puuttuva peukalo. Minuun on tullut karheampia kohtia. Kaikki on, yhä hyvin lähellä, yhden nyyhkäisyn varassa, mutta matkalla kohti avaruutta, niin kauas, ettei peukalolla ole mitään väliä.

Yöllä on hiljaisempaa ja olen puolipukeisen arka, mutta vähemmän tärisevä. Tässä tuolissa. Tässä vuoteessa. Ei se ole sen kummempaa.

Pää soi. Eeva Kilpi ja sitten Markku Lahtela (Muistiinpanoja, Gummerus, 1981):

No nyt sanoisimmeko jotain omasta elämästämme!
Ei se hyvin ole mennyt.
Mutta usein se on ollut kääntymäisillään
paremmaksi.