Tärkeintä on, ettei kissa kuole

Saatananmoisen itkun ja tärinän kautta töihin. Olen zombie. Häpeän katsoa bussikuskia silmiin. Se näkee, että olen pelkkää paskaa ja maailman iljettävin olento. 

Asemalla en saa nenäliinaa auki ja taas hävettää. Saan minä niistää. Nenäliina ei riitä, vaan räkä valuu poskille, kun tärisen toista laukun syövereistä.

Näin ei saisi itseään pakottaa, mutta en osaa muuta. Ei ole varaa sairaslomaan. On suunniteltava jokainen askel tarkasti. Ennen tunteja itken pahimman pois vessassa. En minä edes ansaitse apua tai helpotusta tai rakkautta tai...autopilotti pyörii.

Kadulla joku sanoo ääneen, että salakavalasti. Se puhuu varmaan minusta. Minä olen käärme. Minulla on selvitymiskaulaliina, jossa ei ole yhtään raitaa mustaa. Tai pelkkää mustaa. On mustaa jossa on kultaa mukana. Se on salakavala selvitymiskäärme. Mitäköhän näille kaikille kaulaliinoille tapahtuu, kun höyhen laskeutuu päälleni ja murskaannun?

Luen siitä, kuinka parisuhteessa pitäisi kommunikoida tai siitä kuinka pitäisi antaa anteeksi, antaa armoa. Siitä ei ole mitään hyötyä. En osaa armahtaa itseäni, eikä minulla enää ole sitä paria, joka hoitaa ja peilaa. 

Vaarallisinta on koteloituminen ja selän kääntäminen toiselle.

Yöllä rukoilen Jumalaa, vaikka tiedän ettei sitä ole. Eihän minuakaan ole. Voisiko joku auttaa minua? Sano sinä Jumala sille, että päästää minut tästä roikkumasta. Jumala kysyy että kelle, kun eihän täällä helvetti ole ketään.

Puhun lapsen kanssa surusta ja rakkaudesta. Että vaikka olenkin tällainen, niin hänellä ei ole mitään hätää. Juttelemme ehkä enemmän kuin aikoihin. Lapsen tunnereaktiot ovat järjellisiä. Pelottaa silti, että olen tuhonnut yhden kokonaisen ihmisen, kohdusta hautaan. Itken sitä koko yön ja torkahtelen välillä.

Lapsi sanoo että tärkeintä on ettei hän, kissa tai minä kuole. Siinä järjestyksessä. Sanon etten kuole. Sitä en sano, että kuolin jo.

Muistan, että jo viime syksynä etsin vauvan nukkuma-asennon. Käsivarret koukussa, kevyessä nyrkissä ja selälläni. Kirjoitan koko ajan, että koulussa, vaikka pitäisi kirjoittaa, että koukussa. Kolme kertaa väärin. Aina väärin. Kaikki aina väärin. Nukun ainakin tunnin. Lapsi irvistää minut hereille.

Jos aina lyö päätään seinään, niin eikö sen pitäisi joskus mennä murskaksi? Minä lyön ehkä liian hiljaa? Aistin valopallojen liikettä, kirskuvia luita ja hiljaisuutta.