Ulkona sataa vettä ja myös jotakin tunnistamatonta.

Kävelen kuolleen kissansilmän yli.

Naapurin pirtissä, pöydän ääressä, keskityn rullaamaan sätkäkoneella isälle tupakkaa. Olen pieni ja osaan keskittyä. Hiivin luvatta keittiöön, laskiämpärissä käyvät perunankuoret. Se on kaunista.

Traumat ja suuret odotukset ovat muovanneet minusta minua. Muovaavat edelleen. Vaikkei mikään muutu, on kaikki muuttunut. Kasvua voi tapahtua, vaikkei jaksaisi kasvattaa.

Viikkokausien kauhu ja tietämättömyys. Miten minä toimin kuten toimin. Mitä minussa tapahtui, mikä Perkeleistä heräsi? Saan selvää vihdoinkin. Kuilussa välähtää valo. Olen tehnyt kovasti töitä avaruusspiraalini kanssa. Kriisityöntekijän mielestä se on hieno työkalu. Ja yhtäkkiä tiedän että minulla on koko pakki näitä. Hilaan sen vettyneen lapsen pois kaivosta. Sieltä minne äiti aina lupasi sen hukuttaa. Silitän Perkelettä ohimennen ja vastakarvaan. Jatketaan näin, meillähän on vielä paljon opittavaa.

Miten suurta on pyytää apua, kun ei jaksa pyytää. Suurta ja samalla mikroskooppisen eliön jätöksen kokoista.

Hyppelin portaat alas. Hiukset kihartuivat itsestään. Tulkoon heinäsirkat ja he tulivat. Ostan työmatkalla kynttilän viimeisimmälle vainajalle, kun en muuta kyennyt. Pilkettä silmäkulmassa marraskuussa. Pitää muistaa.

Puhelut, sylit, itkut ja silitykset. Kiitos niistä rakkaat, kun ansaitsin ne vähiten ja tarvitsin eniten. Pystymättä muodostamaan lausetta jolla anoa. Nyt hivuttautuu armo ja säkkipimeä, mutta tuli palaa jossain. Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Plaah.