6.11.2016

Voi yksinäisten pyhät





Elämä on täynnä suuria rakkauksia ja keskikokoisia rakkauksia ja rakkauksia. Kaikki ne ovat tavallaan yhtä suuria. Niistä jää jälkiä, ne vaikuttavat taustalla, ne ohjaavat tietämättäni tekemisiäni ja vaikuttavat kaikkiin tunteisiini.

Minulla on sittenkin oikeus tuntea pelkoa, häpeää, riittämättömyyttä ja pettymystä. Myös rakkautta.

Se kaikki vain räjähti käsiin. Panostin ihan itse. Kun kerran olen tällainen hirviö, niin olen sitten kunnolla ja loppuun asti. En vain tajunnut, ettei kyse alunperin ollut minusta, vaan toisen ihmisen kauhusta ja traumoista, jotka valelivat omani kuin tulikuuma terva. Vaikka minun olisi pitänyt olla hellä ja läsnä.

Miten olla läsnä, kun toinen on aina satojen kilometrien päässä? Miten silloin otetaan toinen syliin ja silitetään? Annetaan sen olla siinä turvassa ja rakastetaan. Miten nähdä ja kuulla toinen, jos itse on jo tipahtanut kuiluun?

Ja kuinka opetella luetun ymmärtämistä? Lukemalla lisää kai.

Ehkä kaikkien ei tarvitse pohtia tällaista. Ehkä he ovat oppineet jotakin itsestään ja maailmasta, kaikesta. Ehkä heillä on selkeät olemisen rajat ja syvällinen tieto ja järki, jotka ohjaavat elämää, niin ettei ylilyöntejä tule, eikä koskaan jää mitään anteeksi anottavaa tai annettavaa.

Harjoittelen koko yön. Toteutan itseinhoa ja -aggressiota. Kokeilen välineitä, joita olen tädiltä saanut. Tunnistan automaatioajatukset, ne jotka tulevat selkärangasta autopilotilla. En ehkä ole ainoa tällainen.

Nimeän tunteita. Ne lyövät pieninä ja suurina. Tulevat ja menevät, isoimmat niistä kuin pilvet, lipuvat ohi hitaasti, mutta aina ohi. Siinä ei ole mitään lohdullista. Tuossa vyöryy ohi epätoivo ja tuossa on avaruudellinen häpeää. Onpa ne isoja! Ja rakkaus ja kaipaus liplattavat edestakaisin kuin kevätjäästä vironnut vesi. Ja suru ja pelko, valtavana koko avaruuden peittävänä taustakankaana. Käperryn vähän, nukun vähän. Itken paljon.

Jokin aavistus, puolittainen tieto omasta heikkoudesta ja sen kuristavasta laajuudesta tuottaa uutta välineistöä ja toivo pilkahtaa, vaikka olen ajatellut nuijia sen hengiltä. Luen listaa asioista jotka on kivoja ja joita saisin mieluusti tehdä. Käsityöt. Minulla onkin jo valmiina 180 cm poikaystäväkaulaliinaa, muttei poikaystävää. Ja 230 cm selvitymiskaulaliinaa, muttei selviytyjää.

Ajattelen hetken hyviä. Ihan pieniä.
Ulkona on hyvä ilma kävellä.
Kaupassa on ehkä kypsä avokado.

Saan rakastaa. Se on tunne. Sekin menee joskus ohi. Varovasti nyt näitten tunteitten kanssa. Sain rakastaa miestä. Saan rakastaa vieläkin. Se tunne ei mene pois, kukaan ei ota sitä minulta pois, ennen kuin se on ohi. Toivottavasti jaksan odottaa. Ihan varovasti ja hukkumatta.

Löydän avokadohyllystä heti kaksi kypsää. Ilahdun. Kotimatkalla tulee itku. Tiedän että sekin kohta taas loppuu, tulee ja menee ja loppuu. Kaikki loppuu.

Katson parvekkeella, kun naapurista viedään taas joku mummo ambulanssilla. Voi yksinäisten pyhät. Ajattelen että minun täytyy valmistautua sellaiseen yksinäisyyteen. Ehkä se oli sen puoliso, joka kuoli viikko sitten. Ajatus menee heti ohi. Ambulanssikin.

Muserrun näitten alle. Enkä jaksa ajatella seuraavaa tuntia pidemmälle. Joskus viisiminuuttinenkin vie kaikki voimat.

Onko minut joskus diagnosoitu väärin. Ihmiseksi?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti