Maailman ympäri

Sain tänäänkin lahjan. Se on jo montteerattu jääkaapin oveen. Se sopii hyvin yhteen Black Peiderin kanssa, joka myös on jääkaapin ovessa. On siellä muitakin. Lehmiä, lapsi pienenä popsimassa mansikoita ja minä viime juhannuksena Muusan ja A:n kanssa, väsyneinä ja hihittelevinä.

Meidän piti P:n kanssa mennä tänään kahville, mutta koska kaupungin paras kahvi on täällä, niin oli luontevaa olla tässä. Itse saan olla kalsarisillani ja villasukissa ja keittää niin paljon kahvia kun ehdin. Oheissuklaakin (kiitos kaikki kiltit lapset, kun annoitte minulle hirveästi suklaata) on parempaa ja varsinkin määrällisesti runsaampaa, kun niissä maksullisissa kahvilahelveteissä, joissa olemme viettäneet aivan liian monta sataa euroa ja markkaa.

Sain synninpäästön valojen ja elävän tulen suhteen. Vasta kun raahaan tänne niitä epileptiseen kohtaukseen johtavia välkkyviä värivaloja, joudun helvettiin. Tai puhutteluun. Helvettiinhän minä joudun automaattisesti, välkkyvät valot eli eivät. Opetin P:n syömään piparia niin, että sen päälle sivellään käsittämätön lasti sitruunatuorejuustoa ja sen päälle sivellään niin paljon lime/lemon curdia kun ikinä kehtaa. Vannon, että yksi pipari riittää. Varmuuden vuoksi voi kokeilla vielä toista. Tällaisista neuvoista joutuu helvettiin.

Puhuimme yksinäisyydestä ja siitä miten mukavaa se on. Ja milloin yksinäisen ja yksinäisyyteen tottuneen naisen kannattaa kuolla järkevästi ja milloin on valmis mihinkin ennen sitä. Jos on köyhä, on parasta ryhtyä säästämään hautajaisia varten jo nelikymppisenä. (Olen tässä asiassa vähän jäljessä. Tuhlasinkohan minä joululahjarahani väärin? Toisaalta, minulla on äidin, sen kuolleen, jäljiltä uurna ja olen ajatellut käyttää sen itse. Siellä on vielä vähän äitiäkin, mutta kyllä minä sinne sekaan mahdun.) Mietimme, kuka on kenenkin lähiomainen ja olenkohan kasvattanut lapsestani lähiomaiseksi kelvollisen. Puhuimme siitäkin, kuinka helppoa on lopettaa maapähkinävoin, facebookin tai alkoholin käyttö ja että milloinkohan se kohdunkaulansyövän seuraava seulontavuosi onkaan omalla kohdalla. Aina me puhumme kuolemasta. Se ei ole koskaan tylsää ja aina se on jotenkin lohdullista. Arkista. Tosin tänä vuonna se on ollut erityisen tappavaa.

Kerroin unettomasta viime yöstäni. Katselin tähtien lisäksi tätä kaikkea kamaa ympärilläni. Podin varmaankin huonoa omaatuntoa uudesta kirjahyllystä. Ajattelin, että muutaman vuoden kuluttua lapsi lentää pesästä ja olen jo nyt vähän kuollut. Valmis. Mikä minua estää lähtemästä kävelemään. Maailman ympäri. Jätän roinan lapselle ja menen. Siihen ajatukseen saatoin nukahtaa. Päivällä se ajatus ei lohduttanut. Minulla on liian mukava olla tässä käpertyneenä tähtitaivaan alla tai kotialttarin äärellä, kone auki ja koko maailma vain omassa päässäni. Alan siis kirjoittaa. Kirjoitan sen mitä pitikin.

En tiedä mihin olisimme päässeet, jos työpuhelut eivät olisi keskeyttäneet. Kotona lomalla työnteko on kivaa. Vähän kuin ei mitään, paitsi sitten kun levynkannen keskeyttää jokin lännenmies-fontti, joka kaataa InDesignin heti jos sitä yrittää käyttää.

Entä jos mitä? Mitä sitten? Keitin vielä yhden pannun kahvia ja kirjoitin. Se oli niin kaunista, että oli pakko pysähtyä lukemaan. Olin tyyni ja iloinen pitkän hetken. Sitten aloin parkua ja nyyhkiä ääneen. Hirveä pelko ja toivottomuus parahti jossain sisälläni ja itkin sen kaiken heti pois. Sitten jatkoin.

Parhainta näinä joulunaikoina on nykyään se, etten ole vuosiin jaksanut paljoa stressata mistään. Ja joka vuosi joulu on ollut erilainen. Välillä laiska ja pimeä ja välillä suorastaan maaginen. Usein on tapahtunut jotakin hyvää. Useimmiten. Ehkä se on sitä maailman ympäri kävelemistä, että pysyy auki uudelle ja on tunteidensa kanssa sen verran vammautunut, että pääsee syvyyssukeltamaan aika pienestä. Nytkin on taas tulossa uudenlainen joulu tai ainakin aatto.

Ei minulta mitään puutu. Ei minun tarvitse tämän ehjempi olla, ehjemmäksi tulla.

Jos olet jäässä,
ole.
Sulaminen on kauhea paikka. 

- Pekka Kejonen